"Herraan!" synkistyi hän. Hän ponnisti jäsentensä voimaa, nousi ja ikäänkuin astuen kaikkea vastaan, jatkoi:
"Kun tulin tähän korpeen, niin tiedätkö mitä, Mainu?"
Ja aivan raivon ja uhman vallassa hän nosti katseensa sinne korpeen päin osoittaakseen ja huusi:
"Helvetti… Huuhkain tuolla vain huusi ja Herran armosta näkyi ainoastaan halla ja tuho, jotka hiipivät kuin ilves. Mutta minä en vääjää!"
Hän oli kuin valloilleen päässyt ukkonen keskellä keväistä kaskimaata.
"Minä en vääjää!" toisti hän raivossa ja kun ei millään enää ollut rajoja, polki hän jalkaansa tantereen ja huusi:
"Perkele, minä polen vain jalkani tantereen enkä horju… Ja minä jo silloin alussa vannoin, että vaikka elämä astukoon minua vastaan kuin kurikka kädessä, niin se löytää minusta miehen, joka sittenkin sanoo itse viimeisen sanansa… olkoon se sana kuin luja hyvänsä."
Hänen ahavoittuneet, karkeat ryntäänsä kohoilivat voimakkaista, kiihkoisista hengähdyksistä, ja synkillä kasvoilla ajelehti levoton uhma. Mainu ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeänsä tämmöisen raivon vallassa. Taas hän koki haastaa rauhaa, puhellen:
"Hillitse, Rouni, se myrsky, joka itsessäsi nousee. Muut myrskyt eivät kukista, mutta se kukistaa."
Ja Rouni näyttikin nyt hieman talttuvan. Eihän veljen sovittelun takia, vaan muutoin itsestään, kun pahin raivo oli jo purkautunut, kuin jättäen jälkeensä synkän väsymyksen. Hän istahti uudelleen, näytti miettivän ja jatkoi nyt: