"Nain sitten tuon Viemin." Ensi kertaa hän avautui veljellensä siitä asiasta puhumaan. Hän jatkoi surullisena:
"Tuntui kuin olisi silloin kevättä häilähtänyt tuvan katolla… Mutta mitäpä niistä", aikoi hän keskeyttää, mutta miten liekin, niin avautui jatkamaan, puhellen kuin itsekseen, surullista, synkeää:
"Sama se on sittenkin vain painostanut. Kohtalo kuin kohtalo!"
Ei niin, että hän ei rakastaisi vaimoansa, tai että hän olisi siihen jossain suhteessa tyytymätön. Päinvastoin. Kevät se Viemi oli ollut tuvan räystäällä. Hän oli hellinyt sitä kuin lasta, hoivinut sen elämää ja punakukkaa, joka ujoili tuvan ikkunalla. Mutta häntä olivat vain painostaneet ainaiset synkät, ylimalkaiset aavistukset. Hän jatkoi:
"Ei se kevät keloon kiinny… Elämällä on ollut se hyvä puoli, että se on puhunut minulle aina totta, kovaa totta, eivätkä minun korvani ole sen sanoja kuullessaan vapisseet." Ja kun veli yritti vieläkin puhua hänelle omaa rauhaansa, niin hän keskeytti sen jyrkällä ja lujalla:
"Ei." Ja hän jatkoi:
"Minä tiedän ne." Ne taivaan armot ja avut ja muut, hän tarkoitti, lisäten:
"Ken on saanut taistella ja rinnustaa elämän kanssa, hän tietää, miten etäisiä ovat jumalat." Hän aivan taas kiehahti ja vannoi lujasti:
"Susien… ryöväripesien ja susien jumalia ne ovat. Sillä mitä ovat Luikit ja muut työttöminä rikastujat muuta kuin susia ja susien pesiä ja eikö jumala juuri niille siunaustansa kasaa? Kun taas muille työllä eläjille jää ainoastaan luteiset lauteet ja päistärinen paita? Häh? Sano!" Ja kun Mainu koetti selittääkin ja kuunteli, näytti Rouni jo taltuvankin ja lopuksi tyynemmin puheli: "En minä sinulta sinun uskoasi vaadi ja ota, enkä sitä hämmennä, mutta minä vain tiedän oikean omastani. Ja se on, että jos et omin nyrkin jaksa mistä kiinni pitää, niin se menee… Se menee." Hänen voimakas äänensä lujeni taas vannonnaksi. Hän tiukkasi:
"Ja minä pidän kiinni. Minä olen rehellisesti polkenut jalkaani tämän maailman kamaraan, ja kirveet ja kurikat kädessä minä astun puolustamaan omaani." Hän nousi, tarttui lujasti kirveeseensä, oli valmis työhön. Ei hän enää kuunnellutkaan, kun veli mieli madaltuneena hänelle surullisesti saneli: