"Yöpyy… Yöpyy, Rouni, Herra kerran luoksesi… Hillitse sinä vain myrsky itsessäsi, niin ettei hän tule sen jälkeen, sillä silloin hän tulee raunioillesi." Alkoi kuulua taas hakkuu. Mehevät lastut putoilivat puhtaina ja kirkkaina kevään mahlaisista koivuista. Viemi taitteli metsässä vastojansa. Yksinäinen tikka lentää hiipasi ohi. Se elää rauhallisessa metsässä. Viemi kurotteli oksia vesakoivusta, kun luo saapui muista töistä kaskenkaatoon palaava Viero. Hän pysähtyi, kallisti vesakoivun Viemille valmiiksi ja äänsi:
"Nyt on mukavampi."
He eivät olleet ennen paljoakaan keskenänsä puhelleet, mutta nyt alkoi
Viemi, tiesi miten, jutella, kysyen:
"Onko sinulla, Viero, meillä hyvä olla?" Ja vastausta erin odottamatta hän siinä varpuja laittaessaan jatkoi:
"Eihän meillä ole mitään erin somaa… Mutta mistäpä se kaikki hyvä tänne korpeen."
Eikä Viero tiennyt mitä vastata. Nuoren emännän kysymys soi vain hänen korvissansa, kainona, kuin jostain köyhänä. Hän jäi väkisinkin sanattomaksi, seisoi, katsoi kysyjään milteipä ujona.
"Miksi ei täällä olisi somaa?" tapaili hän lopulta kuin jotain vastataksensa ja koki taas taivutella lehtevää kevätkoivua taittajalle mukavammaksi.
"Muutoin vain. Niin arvelin, että jos sinulla ei olisi hyvä olla", vastaili Viemi. Miksi niin ja juuri niin, sitä hän ei tajunnut. Taivutetun koivun lehtevät oksat varjostivat hienoisesti hänen kasvojansa. Hän oli siinä kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Ei hän ajatellut mitään, ei toivonut nyt mitään. Miero ja maailma olivat siellä etäällä, eikä hän niitä nyt kaivannut. Koti ja sen veräjä tuntui hiljaa jäävän sinne sijoillensa, sinne, jossa ei ollut nyt ketään. Häntä ympäröi nyt vain kevään rauhallinen lehto ja luona seisoi nuori mies, joka ujoillen katsoi häneen.
Ja nyt hänkin katsahti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Nopeasti käänsi kumpikin ne pois toisistansa. Viemi taivutti aivan vaistomaisesti koivun oksaa kasvojensa varjoksi, miltei piilottaen ne niitten taa.
Ja samassa alkoi käki huolettomasti kukkua koivussa. Se kukkui kuin haastava kevät ja tuntui kuin olisi kaskimaa sille vastaan sykähdellyt. Nuori mies katsoi taas neuvottomana lehtevien koivunoksien varjostamaan emäntäänsä, omaan emäntäänsä. Hänestä tuntui silloin kuin olisi koko kevät sykähtänyt kuin nuoren vastantaittajan mieli siellä oksien alla.