Niin hakkasivat veljekset kaskensa ja vastaskoivun alla eli nuori elämä. Tuli ilta, oltiin jo kotona. Päivä oli lähtenyt, sen ohut iltarusko hymähti kertasen ja sammui. Pihamaan ja metsien ylle levisi valoisa kesäyö kuin laulu. Ei ääntä. Yksinäinen lehmä märehti rauhallisena veräjällä. Levon ja unen tuntu haastoi tuloansa keväisellä pihalla, jossa puun lehdet tummuivat öisiksi ja vartaalla tuoksuivat uudet tuoreet vastat. Veljekset istuksivat pihalla, kumpikin ääneti, kumpikin omissa mietteissänsä.
Ja taas teki Mainun mieli vieläkin todistaa keväistä rauhaansa veljellensä, siinä kevät-illan kyllyydessä. Hän katkaisi pitkän vaitiolon puhellen äkkiä:
"Kohtalosta puhuit?"
Sehän se oli ollut ainaisena painajaisena. Hän jatkoi:
"Se on Herralta. Mikä on, niin se on häneltä… Ilman Hänen tahtoaan ei tipahda räystäästä tippa. Sillä Hänessä se on kaiken vara."
Rouni ei vastannut, kuuli vain ja istui mietteissänsä. Mainu tunsi mielensä painuvan omituiseksi, kaihoisaksi kuin lempeä yö. Hän toisteli kuin itseksensä kertoilisi:
"Hänestä… Hänestä yksin se on. Niin orsi kuin orren karsta. Jos kuin karu tai lempeä lie, niin Hänestä se on."
Ja yö vain hiipui unisemmaksi. Matalan aitan räystästolpat istuivat sijoillansa yhtä äänettöminä kuin nämä nyt taas vaikenevat mietteiset veljekset. Puut ja lehdet unelmoivat sanattomina ja päivän laskun puolella heikkeni heikkenemistään yön lempeä, päistäreinen valo.
III.
Sa vanha laulu, laulu sanaton!
Mi syntysi, ken laulajasi?