Luikin kartano oli aina ollut peikko näillä metsien ja rauhan mailla.
Sen voutien piiskat olivat usein olleet verestä punaiset.
Ja nyt olivat taas erikoisemman kovat ajat alustalaisille. Keväisten käkien kukkuessa vinkuivat piiskat. Lisäksi oli kauhu levinnyt raja-naapurien majoihin. Monta niistä uhkasi sama kohtalo kuin Turman talon Rounia. Kaikki tajusivat avuttomuutensa ja sen, että laki on näillä main kuuro köyhille, herkkä niille, joilla on valta. Kartanossa oli aavisteltu levottomuuksia. Siitäkin johtui nyt kovuus. Ennusteltiin ja aavisteltiin ja elämän ylle levisi keskellä kevättä syksyn kulo. Ei ilahtunut nyt mieli omaa pellon sarkaa katsellessa ja muistellessa, kuten oli ennen näinä aikoina ilahtunut. Viesti oli kulkenut. Pimeys alkoi levitä. Oma pellon sarka tuntui kuin hautausmaaksi luovutetulta. Keväisten toiveitten asemasta kuvastui sieltä nyt se, mikä kuvastuu saloseutujen yksinäisiltä hautausmailta; pala tuomittua maata ja sen keskellä pystyyn pistetty haudankaivajan unohdettu lapio, ja jossain etempänä sen kaiken suojana kirkko, hiljainen kirkko, suojassa kaikelta, eristetty, kaikkea maailman melua vastaan täysin turvattu kirkko. Sitä näkyä katsellessa lakkasi omistajan ajatuskin. Ryntäät vain painuivat pellon aitaa vastaan. Lakkasi mielestä maailma, kaikki. Tuntui kuin olisi kooltansakin pienentynyt ja elämään alkaneet juurtua ne ainaiset huolet ja avuttomuuden tunteet, jotka muodostavat torpparin ainoan ilon.
Ja erityisemmin oli kartanossa ruvettu pitämään silmällä Rounin toimia. Hänen luja, rautainen tahtonsa, uhmansa ja rohkeutensa oli tunnettu. Hänestä voi levitä levottomuuksien henki. Hän varustausikin nyt lähtemään neuvottelemaan kohtalotoveriensa, etäisten naapuriensa kanssa.
Hän oli tuonut nyt pihamaalle kantamuksen tuoreita näreseipäitä, koloi ja teroitteli niitä. Hän oli mielistynyt Vieroon, puheli sille ja suostutteli jäämään taloon pitemmäksi aikaa.
"Ei tässä meillä hääviä ole. Mutta jos ei murru, niin kestää", puheli hän siinä työssänsä. Viemi oli istahtanut portaalle ja lajitteli siinä vasussa mustia villoja erikseen valkeista. Rouni jatkoi Vierolle:
"Tässä kyllä nyt tämä Viemikin apuna ahertaa, mutta ei sitä henno… erin työssä pitää." Seipäät olivat jo valmiit. Hän nosti ne pystyyn aitan seinää vasten ja istahti Viemin luo rapulle. Hän aikoi sille jotain puhua, mutta se synkkä asia tuli taas mieleen. Hän jäi istumaan, miettikin vain jotain ylimalkaista, huomaamatta edes Viemin puuhaa. Vasta tovin niin ääneti istuttuaan pääsi hän sen puhelunsa alkuun.
"Tämä Viero tässä", alkoi hän ja jatkoi:
"Pitäisit häntä niinkuin omaa. Voi olla tässä sinulla apuna." Hänen karkeassa rinnassaan sykähti taas jotain hyvin hellää vaimoansa kohtaan. Hänestä tuntuivat sen kädet niin avuttomilta, yksinpä villojakin lajitellessa. Hän lausui karun hellyyden, puhellen koruttomasti:
"Jos tässä miten kannattaisi, niin että saisivat vielä sinunkin sormesi kerran levätä." Viemi tajusi sen. Hän vetäisi aivan vaistomaisesti huivia alemmaksi silmiensä varjoksi ja koki, miehensä hellyydestä herkkyneenä, syventyä työhönsä. Mies vaikeni. Tuntui kuin olisi puhunut kaiken parhaansa. Hänellä oli taas hetkisen ajan hyvä olla. Huoletkin, uhma ja aavistukset unohtuivat. Mieleen kuvastui vain vastapäisen, pihapuun varjostaman Viemin aitan harmaa räystäs kouruinensa ja siellä aitassa orrella riippuvat vaimonsa köyhät vaatteet, joiden vähäisiin, hiljaisiin väreihin oli nyt kätketty koko hänen maailmansa. Hän nousi, poistui ääneti tupaan, ja kun hän siellä yksinäisyydessä taas näki sen akkunalla vienosti kukkivan yksinäisen kasvin ja sen kainona punoittavat kukat, tuntui hänestä kuin olisi hän saanut nuorelta vaimoltansa kaikessa liikaa, tuhannesti enemmän kuin mitä hän koskaan palkita voi, ja kun Mainu saapui, niin hän alkoi sille puhella tavallista omituisemmin.
"Viemin kukat siinä", puheli hän. Omasta keväästänsä hän siinä nyt oikeastaan sen sanansa haastoi. Mutta oitis hän, ikäänkuin toisin äänin, lisäsi: