"Mutta eiväthän ne mitkään keväät ole täällä iäisiä… Niin että kukkikoot aikansa sitä ihanammin!" Hän aikoi ryhtyä veistämään kirvesvartta, mutta ei tuntunut haluttavan. Mieli veti johonkin. Hän otti kirveensä, poistui ääneti ja painui tuoreen metsän rauhaan, jossa odotti yksinäinen työ.

* * * * *

Mutta menemme etäälle, kauas näiltä maailman perukoilta.

Siellä etäällä vaelsi vielä Vieroa ja sen isää etsivä vanha Taira. Jälillä hän kuitenkin vielä pysyi ja toivoi löytävänsä. Vainajalle annettu lupaus tuli päivä päivältä pyhemmäksi.

Hän istuksi nyt Uitin talossa ja siinä ohjailivat häntä edelleen Vieron jälille. Hän kertoili siinä, kuten muuallakin, sen äiti-vainajan viimeisistä ajoista.

"Miestänsä muisti… Muisti vaan. Muisti", kertaili hän. "Viime sanoinansakin muisti. Jo-han. Muisti vain vaimo", toisteli hän aivan heltyneenä muisteloista. Hän kertoili, mitä vaimo oli viimeisillään ollessaan miehestänsä puhunut. Hän puheli:

"Sanoi minulle: Rounilla, sanoi, Rounilla oli vaimoaan kohtaan sydän. Sy-dän. Justiisa sydän, sanoi", painosteli hän sitä sydän-sanaa ihan erikoisesti ja jatkoi:

"Ja jos kerran vaimo todistaa, että miehellä on sydän… vaimoaan kohtaan sydän… niin silloin tiedät. Että sen miehen povi ei ole köyhä, tiedät."

Ja miten liekin, niin se puhe sydämestä koski veriin. Seudulla oli hallavuoden jälkeinen vuosi. Uitin vaimo, Lieni, oli juurikään palannut lehtikerppuja taittamasta ja hoivi nyt rintalastansa ja kuunteli Tairan puhetta miehen sydämestä. Sitä kuullessa tuntui kuin olisi taas, kuten aina, löydetty petäjän karkean kaarnan alta jotain, josta puhutaan vähän, mutta jolle sykähtää salatuin ja paras, sykähtää niin hiljaa ja omituisesti, että vieras ja outo ei sitä huomaakaan, ei tajua. Vakaana puheli jo Tairalle vastaillakseen Uitti:

"Niinpä se… Että sydänhän meillä on suurin rikkaus… Nää olot kun ovat niin karut." Lienistä tuntui kuin olisi näissä hänen miehensä vähissä sanoissa ollut jotain hänellekin sanottua, ja niin köyhää kuin se sanottu olikin, tuntui siinä nyt olevan hänelle kylliksi rikkautta. Hän nosti ääneti petäjäishuhmaren syrjemmäksi ja jatkoi äidin puuhiansa. Vanha Taira puheli: