"Sanoi minulle vainaja… miehestään sanoi: Kuori, sanoi, kuori hänessä oli luja, mutta sydän suli aina ennenkuin sanoiksikaan pääsi." Uitin vaimo hyssytteli lastansa. Hän aikoi jotain sanoa, mutta hänenkin sydämensä suli nyt ennenkuin sanoiksikaan pääsi. Hän avasi aivan tahtomattansa röijynsä, kaivoi rintansa ja antoi sen lapselle. Hän imetti koko sielullansa, olisi halunnut antaa lapsellensa kaiken itsestänsä ja hänellä oli hyvä olla. Nuo miehensä äskeiset köyhät sanat, sekoittuneina Tairan puheluihin oudon miehen sydämestä availivat imettävän äidin rinnassa aivan loppumattomiin kaikkea sitä, jota ei maailma näe. Tairakin oli sulanut lopen.
"Päistäriä… Kaarnaa ja päistäriä me olemme päältä nähden", kaihoili hän ja taas jatkoi ja vieläkin tenäsi:
"Sa-noi. Niin sanoi. Rouni, kertoi, sanoi vain: Vaikka hiven menisi, niin sinulla olkoon hyvä kuin vain… Niin hyvä kuin vain." Lapsi oli nukahtanut imemiseen. Äiti työnsi ohimolle valahtaneen suortuvansa takaisin tukkaan ja alkoi soudattaa, rinta avonaiseksi unehtuneena. Uitinkin mieli teki nyt sanoa joku sydämen sana vaimollensa ja hän puheli siinä mielessä:
"Se on tämä meikäläisten elämä meikäläistä… Niin että siinäpähän tuota on täytynyt meidänkin vaimon muiden rinnalla kitua ja kestää."
Mutta vaimolle se hellyys oli kylliksi.
"Mitäpä niistä", puheli hän kiitollisena, vuorostaan hellänä ja lisäsi:
"Kunhan on päistäriä paidaksi ja… vaikka terveys. Niin mitäpä sitä muuta elämältä toivoisitkaan."
Mutta vanha Taira otti sauvansa ja lähti ääneti ja jäähyväisiä sanomatta edelleen, etsimään outoa isää ja sen ainutta, kadonnutta poikaa. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näitä oman maan köyhiä tienoita näki. Sinne vieraalle maalle oli täältä vain kumottanut etäinen, äänetön muisto, yksinäinen aho, jolla mies on kerran kuorinut petäjää. Nyt on sieltä sekin elo ja elämä poissa. Erakko tikka vain ahkeroi lähimetsässä yksinänsä, ja kenenkään näkemättä kulkee pienoinen pilven pälvi harmaana ja ääneti ahon yli. Taira lynkytteli tietänsä.
"Kuopataan meidät kerran… Kuolemme ja kuopataan", toisteli hän siinä lynkyttäessään itseksensä. Hän kuuli kyllä käen kukkuvan ja tajusi sen kukkuvan keväisimmässä isossa koivussa, mutta ei hän nyt siitä. Kevät oli hänelle jo liika etäinen ja surullinen sen syke.
* * * * *