Oikeastaan se oli Luikin nykyinen vouti, joka ajoi erityisemmin kiihkeästi tätä asiaa Rounia vastaan. Hän oli tullut Luikkiin aivan niinä aikoina, jolloin Viemi muutti sieltä palveluksesta Rounin vaimoksi. Hän oli heti tultuansa mielistynyt Viemiin. Myöhemmin hän oli sattumalta nähnyt Viemiä kertasen, pari. Nuori vaimo oli näyttänyt entistäänkin sievemmältä. Hän oli alkanut häntä rakastaa.
Tai oikeastaan kiihkeästi haluta. Hän tiesi, että jos Rouni kerran joutuu kartanon alustalaiseksi, Viemi sen päivätyöläiseksi, käy kaikki kuin itsestään. Nuori vaimo joutuu hänen valtoihinsa, varsinkin kun siteet vanhaan mieheen eivät voi olla kyllin lujat.
Nyt oli Rouni tullut neuvottelemaan kaukaisten naapuriensa kanssa. Heitä oli monia koolla Riekin tuvassa, mutta ei kukaan tiennyt, mikä nyt auttaisi. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta kaikki tuntui turhalta. Riekin vaimo, Kieru, oli, kuten useat muutkin, Rounin veljen Mainun saarnoista heränneitä ja kun kaikki neuvot nyt tuntuivat turhiksi raukeavan, niin hän tapansa mukaan alkoi alistua ja puheli miesten arveluihin:
"Eikö tuo liene parasta, kun seuraa vain siinäkin Jumalan esikuvaa: ottaa ristin kantaaksensa ja kantaa." Kaikki vaikenivat vakaina. Kieri puuhaili hiljaa ja jatkoi kuin itseksensä:
"Ne ovat kyllä ikänsä kauniita, ne tämän maailman kukkaset, mutta lyhyttä se niiden kevät on. Ainoastaan ristissä se Hänkin sen pysyväisen rauhan ja avun löysi." Taas vaiettiin. Lopulta puheli Rouni:
"Niinhän sitä opetetaan, mutta olkoot jumalat jumalia… Emme me ihmiset niiden malmilla elä." Hän alkoi taas oitis synkistyä ja hetkisen kuluttua lisäsi:
"Kunpa olisivat jumalat tuoneet meille oikeutta. Sen sijaan että vain ristin selkään. Ja kunpa olisivat sanoneet että: puolusta sitä, oikeutta, äläkä ristiä ylistä." Hänen äänensä oli varma, katkerakin. Elämän ylle laskeutui jotain raskasta ja kovaa. Rouni itse tunsi sen paljon selvemmin kuin muut.
Mutta ei Kieru hänen puheestansa loukkaantunut. Menossahan se oli kyllä hänenkin talonsa, mutta mitäpä niistä. Hän tahtoi kuitenkin lausua Rounille oikaisun sanan, otti villat kartataksensa ja samalla puheli:
"Hyvähän sitä on Herralta vaatia ja tahtoa… Sitä mikä on itselle mieluista, mutta et sitä kuitenkaan tiedä, mitä sitä missäkin sisällä on."
Ei Rouni siihen vastannut. Virisi taas vaitiolo. Kuin edelleen sopua rakentaakseen puheli lopulla Riekki itse: