"Se on ihmisen kohtalo. Tämän köyhän kohtalo… Niin että olipa siinä oikeus tai risti, niin samaan se lopulta vie." Rouni kuunteli ääneti sitä puhetta kohtalosta. Kohta voitti luja tahto taas raskaat ajatukset ja hän puheli jykevästi:
"Olkoon sitten se kohtalo, jos niinkin. Mille ei mitä voi, sille ei voi." Hänen sanoissansa oli taas jotain äärimmäisen varmaa, voimakasta ja päättävää. Hän lopetti:
"Jos kerran tupertuakseen niin tupertukoon. Mutta en minä vain silloin yksinäni enkä ensimäisenä tuperru."
Ei hän itse sillä mitään erityistä ja selvää tarkoittanut. Mutta monet käsittivät hänen tarkoittavan sitä, että apu saadaan ainoastaan sillä väkivallalla, jota jotkut, varsinkin kartanon entiset riehautuneet alustalaiset olivat jo hiljaa suunnitelleet. Tämä puhe oli vain tulta tappuraläjään. Kaikki tajusivat, että Rouni olisi niiden äärimmäisten tekojen hetkellä mies, joka vastaisi monta. Hän kulki jo kotiansa kohti yksinäistä salotietä myöten. Taivaalla ajelehti muutamia pilvenhattaroita ja tuon tuostakin vaihtelivat varjot ja kirkkaat poudan valot, jotka valelevat keväisiä lehtoja ja kultailevat kuusen pehmeinä punottavia nuoria käpyjä.
Ja nyt hän taas muisti ne Riekin sanat ihmiskohtalosta. Hän käveli voimakkain askelin, kuin olisi sitä raskasta ajatusta kantanut. Kaikki oli taas yhtä ainoaa epäselvyyttä, järjetöntä tuhoa. Mutta viisi niistä. Tulee mikä tulee. Hänen voimansa alkoivat kokoontua.
"Hauta se on senkin loppu. Ei viimeinen sana ole elämän", puheli hän jo itsekseen siitä kohtalosta. Hänen päättävät kasvonpiirteensä vetäytyivät yhä lujemmiksi. Hän jatkoi:
"Elät täällä. Samoat kuin hirvi metsässä, jossa tolkuttomuus on ainoana polkuna ja ilves yhä kintereillä." Juuri semmoiselta hänestä tuntui oma elämänsä. Perheen, lapset, vaimon, kaiken oli vienyt tuuli kuin pölyn pimeyteen. Hän synkkeni.
"Jos luoti on kerran osuakseen, niin se sattuu. Pakene siinä sitten turhia ja paru", lopetti hän ynseänä. Hän oli istahtanut polunviereen hirren tyvelle. Pilvikaista veti harmaan varjon hänen kasvoillensa. Hän mieteksi jotain epäselvää, ympärillä korpi, taustana maailma ihmiskohtaloinensa: samoileva hirvi ja ilves sen kintereillä ja jossain siellä etäisillä maailman perukoilla yksinänsä lynkyttävä vanha vaimo, joka ehätti hänelle viestiä siitä, että hänellä on ilonansa ainoa poika.
Mutta ei Tairakaan tiennyt, että Rounin luona ja sen vaimona oli hänen oma ainoa tyttärensä Viemi, se sama, jonka hän oli jo aikoja kuolleeksi itkenyt.
* * * * *