Niin, se vanha laulu.
Siellä Rounin kartanolla eestyi kesä ja seestyi kirkkaana taivas, Lihaviksi villoittuneet lampaat kulkea palleroitsivat veräjältä karjatietä myöten metsään siimeksen hakuun, ja kottaraispari kutoi lennollansa iloista verkkoa koko pihan ylle. Viemi oli siinä miehensä poissa ollessa kerinnyt veräjällä yhden lampaan ja työn ollessa jo lopussa oli Viero tullut siihen luo, jäänyt, katsonut ääneti työtä. Hän oli jo vienyt villat tupaan, sitaissut uuden esiliinan yllensä ja aikoi mennä asioillensa aittaan.
Mutta nähtyänsä Vieron yhä oleilevan veräjällä yksinänsä, alkoikin mieli vetää sen luo, puhumaanko sanan, muutoinko vain? Tuntui vain keväiseltä ja vienolta. Hän istahti veräjän porraspuulle, istuakseen vain nuoren miehen luona. Hän tajusi kuinka se seisoi veräjään nojaten, ehkä katsoikin häneen, vaikka ei puhunut. Teki mieli sille puhua.
"Onko sinulla, Viero, täällä jo ikävä?" kysäisi hän.
"Ei… Ja ketäs minä täällä ikävöisin?" vastaili toinen. He vaikenivat.
"Entäs sinulla, Viemi? Onko sinulla täällä ikävä?"
Nuori nainen ei tiennyt mitä vastata. Hän katsoi maahan ja puheli:
"Niin… Eihän täällä ole paljon kenelle kertoa…"
Oikeastaan hän sen asian tajusi vasta nyt, sitä sanoessansa. Hän lisäsi omituisesti:
"Oikeastaan minulla on ainoastaan tämä veräjä. Tässä minä aina joskus yksinäni istuksin."