Hän puheli siitä kuin lapsi, kevään lapsi. Tuntui niin kesäiseltä ja helpolta, kun oli nyt toki yksi, jolle kertoa. Hän lisäsi:
"On hyvä, että sinä nyt olet ja jäät."
Viero ei tiennyt mitä sanoa, ja vaiti oli nyt Viemikin. Se elämän vanha laulu oli alkanut kuulua jostakin kaukaa, vaikka he eivät sitä vielä täysin tajunneet. Se laulu oli ilmestynyt huomaamatta, kuten kaunis mierolainen, tullut tiesi mistä, kierrettyään kesäisillä veräjillä ja yöaikojen hiljaisissa luhdeissa. Nuori mies nojasi yhä veräjään, katsoi vienoon emäntäänsä ja nyt puheli:
"Minulla on täällä hyvä olla. Parempi kuin missään… En minä täältä pois pyri."
"Niin", tapaili Viemi: "Onhan täällä… En minä tiedä mitä täällä on…"
Hänestä tuntui nyt kaikki keveältä ja vienolta ja hän loi vain katseensa esiliinaansa ja halusi istua ja vaieta, olla vain siinä nuoren miehen luona. Ja kun hän lopulta nousi tupaan palataksensa, katsoi Viero yhä hänen kulkuansa. Hän tajusi silloin ainoastaan tämän kesäisen emäntänsä hameen keveät värit ja hellät pienet poimut hänen kulkiessa siitä veräjältä pihamaan halki tupaan. Hänen puvustansa tuntui häilyilevän yksinäisenä heilimöivän metsähalmeen vieno ja kaihoisa tuntu ja Vieron sieluun jäi se kevään outo tuntu sittenkin kun Viemi oli jo hävinnyt ovesta tupaan — jäi ainaaksi ehkä. Hän vain seisoi, nojasi veräjään ja hänellä oli todellakin nyt hyvä olla.
Niin tuli iltapuoli. Vähän ennen Rounin palaamista oli nopea sadekuuro lentänyt keveästi talon yli, mutta nyt se oli jo ohi ja aurinko paistoi entistäkin kirkkaammin sateesta tuoreutuneeseen kesäiseen ilmaan. Viemi osui tulemaan tuvasta sen rappusille juuri miehensä palatessa. Komea sateenkaari oli kohonnut talon yli ja hän seisoi nyt sen hohteessa siinä rapulla, edessä esiliina, jonka värit olivat yhtä vienot kuin koko hänen olemuksensa, ja aitan rapulla istui Viero lehteviä vitsaksia veitsellä karsimassa. Rouni tajusi sen metsien hiljaisen näyn: nuoren vaimonsa siellä rapulla sateenkaaren hohteessa seisomassa ja sen keveän esiliinan ja lapsekkaan, vienon katseen ja kaiken muun. Hän suli taas suloisen lempeän laulun edessä, unohti hetkiseksi kaiken muun, ei raskinut mennä vaimonsa ohi tupaan, vaan jäi jotain pihamaalla kohentelemaan ja puheli kuin sinne Viemille jotain sanoakseen:
"Lankesi sadetta vähän." Hän oli altis toivomaan vaimollensa kaikkea hyvää kuten lapselle, kohensi sen riipimän vasullisen tuoreita lehtiä portaiden luo, tupaan vietäväksi ja puheli:
"Antaisit nyt enimmät työt vartoa ja tekisit vain omia pikku askareitasi… Niin jäisi sinullekin jotain kesästä."
Mutta yhä seisoi ennallansa Viemi. Hän kuuli miehensä puheet ja tajusi ilman keveän tuoreuden, raikkaan auringon valon, keväisen vehmaan pihan ja nuoren miehen, joka siinä kevään hiljaisuudessa aidan rapulla vitsaksiansa oksi.