"Tule!"
Ja Mainu lähti jälestä. He kulkivat ääneti metsätietä myöten. Mainu luuli veljensä aikovan valmistaa kirstulautoja ja kulki vain mukana. Ei nyt hennonnut sille edes rauhoittelujakaan puhua.
Niin saapuivat veljekset koskenniskalle, jossa oli vene oikotien kulkijoille ylimenoa varten. Rouni pysähtyi veneen luo rannalle. Hän näytti hetkisen jotakin miettivän ja lopuksi puheli entistä rauhallisemmin:
"Olisi tässä yhtä ja toista sanottavaa", alkoi hän, näytti kuin miettivän ja jatkoi:
"Kun puhuit siitä Herran armon sammaloitumisesta, niin tulin arvelleeksi." Sanat tulivat nyt vaikeasti. Mainu kuunteli ääneti ja odotti. Rouni jatkoi:
"Mutta en minä nyt siitä… Tiedän vain, että olen ikäni yrittänyt seistä oikeuden puolesta ja ei se sekään sammaloidu. Sillä vaikka siitä ei ole minulle itselleni mitään hyväksi koitunut, niin minä uskon, että siitä on jäänyt muille itämään joku jyvä."
Hänen sanansa tulivat taas jykevinä, raskaina ja voimakkaina. Kasvoilla vain kuvastui synkkä mieli ja kohtalon tuntu. Hän näytti taas miettivän ja sitten jatkoi:
"Minulla", puheli hän kuin joka sanaa miettien, "minulla on tällä rannalla seistessä se hyvä omatunto, että en tiedä koskaan tahtoneeni vahingoittaa toisen oikeuksia, enkä elää toisen työllä. Olen aina yrittänyt suoraan ja rehellisesti ja se on minulle nyt rikkaus, joka riittää. Ja vaikka elämä onkin minua kolhinut, niin en minä nyt nuru, vaan sanon itse elämässä sen viimeisen sanan."
Hän sysäsi veneen rajusti veteen, astui siihen, tarttui melaan ja käänsi veneen suoraan koskea kohti. Vain yksi voimakas tempaus melalla ja koskenniskan kuohu alkoi venettä vetää. Siinä kosken vihaisessa kuohussa jo kiitäessään hän huusi mela kädessä veljellensä:
"Myö kaikki, osta kaksi arkkua ja hautaa molemmat lapset vieretysten samaan hautaan."