"Niin on", tarttui siihen Rouni rutosti, mutta lisäsi varmalla äänellä:
"Mutta se, mikä on jälellä, on arvotonta. Sillä tiedätkö, mikä on elämän viimeinen sana?"
Ja ennenkuin veli ehti mitään sanoa, niin hän itse vastasi jyrkän, lyhyen:
"Kuolema… Se on elämän viimeinen sana."
Hänen katseensa näytti kiintyvän vieretysten lepäävään ruumispariin. Mainu arvasi hänen silloisen mielensä. Hänen oma mielensä painui ja oli kuin kulo haudalla, jolta on kesä aikoja paennut ja johon alakuloinen syyspäivän aurinko tuskin pääsi paistamaan kellastuneina varisevien lehtien lomitse. Hän koki toki vieläkin puhua rauhaansa.
"Ei… ei se ole niin", kaihoili hän ja jatkoi:
"Herran armo ei sittenkään koskaan sammaloidu. Se vihertää kuin ruoho iäisesti sammalienkin alla… Vihertää, vihertää se… Viher-tää", kaihoili hän ja lisäsi:
"Maailmassa tarvitsee vain poistaa sammaleet sen päältä, sillä ne eivät ole sitä. Ja siinä vihreydessä on sinullekin vielä elämä", puheli hän ja lisäsi alakuloisena:
"Jos liekin se armo karu, niin siinä on rauha… Petäjäleipää syödessäkin siinä on rauha."
Mutta Rouni ei halunnut nyt kuulla veljen lohtuakaan, vaan keskeytti sen rutolla lähtötoimella. Hän otti kirveensä, varustautui lähtemään ja aivan kuten hän silloin keväiselle kaskelle lähtiessään lausui siinä tuvan rapulla luvan tulla — aivan yhtä lyhyesti hän nyt lähtiessään lausui veljellensä käskyn: