Kunnes sitten Rouni nousi. Hän otti poikansa ruumiin lautoinensa syliinsä hellästi, kuten isä pienen poikansa, kantoi sen ääneti Viemin ruumislaudan luo ja asetti molemmat vieretysten. Sen tehtyänsä hän taas vaikeni, istui ja synkistyi.
Ja kun veli yritti nyt hänelle puhua lohdutusta ja rauhaa, niin hän keskeytti sen, puhellen:
"Se on jo myöhä minulle."
Hän koki taas voimistua ja nyt jatkoi:
"En minä nytkään sinun uskoasi sinulta epää, mutta se on minulle myöhä." Hän oli noussut istualtaan, ikäänkuin kaipaili jotain ja nyt jatkoi:
"Mutta kun sinä olet aina minulle sanonut, että Jumala ja Hänen viisautensa se kaiken täällä maailmassa johtaa ja laittaa ja että kaikki on vain Hänen armoansa… niin minä noin arvelin sinulta kysyä, että… kun nyt siis tämäkin kaikki on silloin Hänen viisasta johtoaan, kuten koko tämän maailman vääryys ja väärä meno… Niin arvelin sinulta kysyä, että kannattaako maailman semmoisen viisauden ja armon takia pitää niin kallista Jumalaa?"
Ja kun veljen vastaus viipyi, niin hän vieläkin ja entistä synkempänä lisäsi:
"Minä luen raamattua elämästä, enkä kirjasta, ja olen huomannut, että taivas tarvitsee tässä sorron maailmassa kantajaksensa köyhien hartioita, että toisilla, konnilla ja sortajilla, olisi rikkautta ja hyvä olla. Muu armo ja viisaus sieltä ei pihise."
Mainu vaikeni. Hän tapaili toki:
"Älä masennu. Ei kaikki ole vielä lopussa… Vielä on sanomatta elämän viimeinen sana."