Lopulta hän sitten lausui mustan, lyhyen:
"Niin… Tämä minun piti vielä elää."
Mainu ei häntä nyt tajunnut. Hän yritti puhua omaansa, mutta Rouni keskeytti lyhyellä:
"Tule, niin näet."
Hän nousi, lähti kävelemään onnetonta taloansa kohti, käveli ääneti ja
Mainu kulki yhtä äänettömänä jälessä.
He saapuivat jo pihalle. Mutta Vieron ruumis ei ollut enää veräjällä. Kiertelevät pakolaiset olivat sillä välin käyneet talossa, tehneet tehtävänsä, korjanneet ruumiin ja poistuneet matkoihinsa.
Mutta kun veljekset astuivat tupaan, tapasivat he siellä kaksi ruumista, kummankin erinänsä laudalle pantuna; vaimonsa penkille asetetuista märistä vaatteista arvasi Rouni hänen hukuttautuneen jokeen, muiden siitä korjanneen ja kantaneen ruumiin kotiin. Hän istahti, istui kauvan sanattomana ja synkkänä. Hän näytti istuvan ilman loppua, ei vastannut hämmästyneen veljensä kyselyihinkään sanaakaan.
Vasta sitten pitkän ajan kuluttua, kun veli jo lakkasi kyselemästä ja puhumasta, hän äkkiä ilmoitti synkeästi:
"Minähän se tapoin poikani."
Ja nyt tajusi veli ilman selittelyjä kaiken, muisti ne Viemin salaiset itkut ja arvasi nyt mitä oli tapahtunut. Nyt vaikeni vuorostaan Mainu, ja alkoi uusi äänettömyys.