"Hyvä isä!… Kun on lehmätkin uneutettu juottamatta koko päiväksi!"
Siviäkin tekeytyi hämmästyneeksi ja siunaili. Lilli hääräili keittopuuhissa ja komenteli Ruusua:
"Ruusu… Mene, Ruusu, ja anna lehmille vettä ja heiniä, mutta…"
Hän tekeytyi hyvin tärkeäksi ja varotti sormi pystyssä, kuten oli kuullut Jääskeläisen emännän tekevän: "Mutta katso sinä vain, Ruusu, että et mene poikien kanssa juoksemaan ja nauramaan, tahi…"
Mutta siinä sotkeutui hän. Jääskeläisen emäntä sekottui lapseen, hänen omaan itseensä, ja hän pyysi: "Ethän mene, Ruusu, leikkimään kenenkään pojan kanssa… et Pojun, etkä Pikun… etkä kenenkään?… Ethän, Ruusu?"
Mutta silloin närkästyi Ruusu, kuten oli nähnyt Jääskeläisen tytön Kaisan närkästyvän, touhusi astua kikeltäen kuin nenäytyneenä ja suututteli:
"Tässäkös minun vain pitäisi… ja… pitäisikös minun vain" — sotkeutui ajatus — "eikö tässä enää saisi kylässäkään käydä… eikä uusia kenkiäkään olisi… eikä mitään!"
"Ai-jai!… Ruu-su!" nuhteli siihen Siviä, tekeytyi äitinsä tavoin hurskaaksi ja lisäsi:
"Kunhan nytkin Jumala näkee… kun sinä tuolla tavalla… Ruu-su!"
"Enpäs ole Ruusu!" nenitteli Ruusu vastaan ja keikautti ynseästi päätänsä.