Ja hän lähestyi jo Pojua, joka ei ymmärtänyt mitään koko asiasta, hölmisteli kuin tuuliaispään pyörteeseen joutunut, eikä siis tiennyt paetakaan. Tytöille oli noussut itku kurkkuun aivan vaistomaisesti. Hekin olivat kuin jonkun pyörteen käsissä, eivätkä jaksaneet selvästi tajuta asian menoa.
Ja silloin sai äiti Pojun käsiinsä. Hän antoi sille aluksi pari pääkakkaraa, sitten jonkun uuden tukkapöllyn. Nyt tajusi jo Poju että asia koskee häntä, ja alkoi huuto. Mutta äiti antoi hänelle aimo muksun takapuoleen ja sadatteli:
"Vai vielä siinä huudat ja parut, pallukka!… Kun ensin ryvetät lapsen tuommoiseksi… Paikalla siitä kotiin, niin annan minä sinulle siellä!" lopetti hän ankarana ja sysäsi pullean, täyttä voimaa parkuvan pojan menemään kotia kohti. Tytöt itkivät nyt jo Pojunkin surkeutta säälitellen. Suurimpana itkun syynä oli kumminkin pelko omasta kohtalosta.
Mutta lempeämpänä kääntyi äiti heihin ja rauhotteli:
"Lapsi raukat!… Ei pidä itkeä!… Eihän äiti lyö hyviä tyttöjä, jotka eivät tee Pikullekaan koskaan pahaa!"
Hän pyyhki oman tyttönsä Lillin nenän esiliinallansa, lohdutteli, kuivasi sen kyyneleiset silmät ja kehui likainen Pikku sylissä:
"Kas niin!… Lilli on aina äidin hyvä tyttö!… Se ei ole milloinkaan niinkuin paha Poju… Kas niin, äidin kulta-sirkku!"
Tytöt rauhottuivat. Äiti järjesteli tyynyjä, käski tyttöjen kantaa ne tupaan ja lähti itse pesemään Pikkua ja antamaan Pojulle lisää kuritusta.
* * * * *
Oli jo iltapäivä. Äskeinen lasten myrsky oli jo ohi mennyt. Pikku seisoksia horjatteli iloisempana kuin koskaan ennen. Äiti oli kurittanut Pojua, unohtanut jo tapauksen, ja pakottanut Pojun syömään ison vadillisen velliä. Se vellin syöminen se olikin ollut Pojusta vitsaakin vaikeampi rangaistus, varsinkin kun äiti vielä siinä syödessä kehui sen olevan samaa velliä, jossa Pikku istui.