"Ja vaikka olisi miten iso mörkö, niin se ei… kun minä tuolla kepillä" — taas hän huitasi — "näin… niin se ei uskaltaisi möristä!… Saakeli!" yltyi hän lopuksi. Siviä oli aivan kauhistua ja varotti häntä:
"Po-ju!… Kunhan putoaa taivaasta iso kivi päähäsi, kun sinä kiroat!"
"Hyi, Poju!" yhtyi siihen Lillikin. Poju nauroi, näytti kieltänsä pistäen sen ulos kuin irvistääkseen, pisti kepin hevoseksi jalkojensa väliin, syöksyi juoksuun, juosta pyöritteli kuin mikä pallero ja intoili:
"Ja… Prpoh, hevonen… Kun minä ajan… Prpoh, ruuna!" ärjäsi hän vielä, löi keppihevostaan vitsalla ja painoi sen selässä suoraa päätä leikkitaloon. Tytöt kauhistuivat. Kiireesti, juoksujalkaa riensivät he perästä estääksensä Pojun tekemästä jotain pahaa.
"Poju!… Poju hoi!" huusi Lilli jo, juostessansa varottaen.
"Po-ju!" yhtyivät toisetkin jo hätäisinä. Talutettava Pikku kaatui siinä rytäkässä mahallensa ja rupesi siinä huutamaan, suu pehmeään hiekkaan painuneena. Siviä koki häntä auttaa ylös. Toiset kiirehtivät Pojua hillitsemään. Poika aikoi syöstä Ruusun laittaman sängyn kimppuun, mutta Ruusu ehti saada hänet jalasta kiinni. Poju kaatui ja Ruusu vetää raahasi hänet jalasta pitäen pois sängyn luota ovensuuhun, veti niin että poika kynti syvän vaon pehmeään hiekkaan. Siihen hylkäsi hän miehen ja sadatteli suuttuneella äänellä:
"Kunhan minä isälle sanon, Poju, ja isä kun ottaa sinua tukasta, niin näet!"
"Kuule sinä, Poju!" torui Lillikin, naputti sormellaan penkin syrjään ja varotti:
"Jos minäkin sanon isälle… tahi vaikka äiti saa tietää, niin…
Po-ju!"
Mutta Poju oli jo könynnyt jaloillensa, sylkäsi hiekan pois suustansa, alkoi paikoillansa hyppiä, suu iloisessa naurussa ja kehui äskeisestä ajostansa umpimähkään: