Se oli mitä mielenkiintoisin retki alusta loppuun. Jo matka sinne tarjosi niin paljon uutta. Kauniita maisemakuvia, pieniä asemia, joiden varrella väliin seisottiin loppumattomiin, keskustelua eestiläisen maarahvaan kanssa. Ja sitten seurasi tuo sisältörikas oleskelu Tartossa. Vanha sievä rakennus puutarhoineen, jossa ruusut tuoksuivat ja kastanjat loivat varjoa, oli todellakin muistojen pyhittämä paikka. Sieltä oli Jannsen lähettänyt rakkaalle Eesti rahvaalleen viestit ja kehoitukset lehtensä välityksellä, siellä oli Koidulan runot ja muut kirjoitukset syntyneet, siellä oli monet tärkeät yritykset suunniteltu, siellä oli monet innostuksen hetket vietetty, mutta myöskin kovat iskut ja pettymykset kestetty.

Puutarhassa oli pieni rakennus, joka oli varustettu meille vieraille, enkä milloinkaan unohda kuinka kodikkaan vaikutuksen se teki, kun se meidän tullessamme oli koristettu nuorilla, tuoreilla koivuilla. Oli nimittäin juuri juhannusaatto ja seuraavana päivänä me matkustimme Odenpään pappilaan juhannusta viettämään. Oli hankittu niin tilavat ajopelit, että me sovimme siihen kaikki – mutta niinpä olikin 10 hevosta valjastettu niiden eteen. Siellä oli paljonkin ihmisiä koossa, mutta pappilat Itämeren maakunnissa on yleensä rakennettu niin tilaviksi, että ihmiset, varsinkin kesäiseen aikaan, jolloin vielä on puutarhassa oleskelemisen mahdollisuuskin, voivat hajaantua eri tahoille ja niinpä ei monipäiset seuratkaan tunnu aivan suurilta. Siellä minä myöskin ensikerran havaitsin, ettei valtiollisia kysymyksiä sopinut noin vain missä seurassa tahansa ottaa puheeksi. Me olimme kotona rva Rosenthalin kanssa niin paljon keskustelleet politiikkaa, ja hän oli niin monelta eri taholta valaissut Viron kansan silloisia onnettomia olosuhteita ja osoittanut, että he kyllä itsekin olivat osaksi syypäät alennustilaansa, että minä arvelin tällaiset keskustelut kuuluvan ihan päiväjärjestykseen.

Mutta kun sitten kysäsin jotain, joka oli yhteydessä politiikan kanssa, sain niin arvoituksen tapaisen vastauksen, että heti ymmärsin astuneeni sopimattomalle alalle. Kovin ihmeelliseltä se silloin kuulosti minun suomalaisissa korvissani, me kun siihen aikaan vielä istuimme koskemattomassa pesässämme, mutta surullinen kokemus opetti minut sittemmin kyllä ymmärtämään, että täytyy tuntea läsnäolijat, ennenkuin rupeaa poliittisia ajatuksiaan ja huoliaan päivänvaloon tuomaan.

Muuten oli seurustelutapa Itämeren maakunnissa varsin miellyttävä. Tavoissa oli paljon saksalaiseen kulttuuriin perustuvaa kohteliasta ja hilpeätä, ja samassa se saattoi muodostua sisältörikkaaksikin. Missä oli nuoria koossa, siellä otettiin esiin hauskoja ajatusleikkejä, tahi myöskin sitä soitettiin ja laulettiin. Jannsenit olivat kaikki sangen musikaalisia: Eugenie Rosenthal lauloi, hänen poikansa soittivat pianoa, tri Eugen Jannsen soitti viulua, ja niin sitä aikaansaatiin tuon tuostakin hauskoja soitannollisia illanviettoja talonväen kesken.

Eräänä päivänä otti Eugenie Rosenthal laatikostaan pinkan vanhoja kirjeitä ja näytti niitä minulle. ”Nämä”, hän kertoi, ”ovat minun sisareni Lydian lähettämät tervehdykset ulkomailta, jossa hän oleskeli pari vuotta miehensä tri Michelsonin kera, kun tällä oli matkaraha tutkiakseen ulkomailla sairaaloita.”

Paperi oli jo sangen kellastunut, ja muste oli käynyt hyvin vaaleaksi, mutta käsiala oli reipas. Tuntui siltä kuin niiden kirjoittaminen ei olisi tuottanut mitään vaivaa, niin ne olivat pitkiä ja tekivät selkoa kaikesta mitä kirjoittaja näki ja koki noissa kaupungeissa, joissa hän oleskeli. Hän oli silloin ollut naimisissa noin 4 vuotta, pieni 3-vuotias Hans oli hänen mukanaan, vuoden vanha tyttö oli Tartossa isoäidin luona, ja Wienissä syntyi hänen kolmas lapsensa. Tästä jo voi päättää, ettei se matka niin aivan vaivaton ollut, kun siihen vielä tulee lisää, että usein oltiin rahapulassa ja aina piti asuntoja ja ruokapaikkoja valitessa katsoa, etteivät vain tulleet kalliiksi.

Mutta ihmeen hyvällä päällä hän jaksoi olla, ei hän epämukavuuksista ja puutteellisuuksista puhuessaankaan milloinkaan valita, laskee vain pikemmin leikkiä. Tietysti ei hän paljonkaan iltasin voinut olla ulkona ja jättää pientä poikaansa yksin ja usein hän päivisinkin otti hänet mukaansa, välistä vain siksi, että pienokainenkin saisi astua niitä paikkoja, joita äiti piti niin suuressa kunniassa, kuten esim. Göthen syntymäkotia Frankfurt am Mainissa.

Lydia Jannsenin kihlautuminen ja avioliittoon meno oli aikoinaan yllätys kaikille hänen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän oli silloin jo lähes 30-vuotias, oli antanut rukkaset niin monelle ihailijalle ja lausunut monta epäilevää ajatusta avioliitosta onnen tuottajana. Ja sitten hän otti erään lättiläisen lääkärin, jolle hänen virolaiset harrastuksensa olivat aivan vieraat, joka jo ulkomuodosta päättäenkin tuntui kaikkea muuta kuin runolliselta ja jolla oli toimi Kronstadtissa, joten Lydia Jannsenin täytyi jättää Tartto ja koko se piiri, missä hän sitä ennen oli oleskellut.

”Oliko hän onnellinen avioliitossaan?”, utelin hänen sisareltaan, sillä vaikea oli ajatella ”virolaisten satakieltä” tuossa vieraassa, venäläisessä ympäristössä. Siihen ei kukaan, ei edes oma sisar, osannut antaa tyydyttävää vastausta, mutta sen kyllä kaikki myönsivät, että hänen laulunsa sen jälkeen vaikeni ja hänen kirjallinen tuotantonsa loppui. Myöskin sen he totesivat, ettei hän Kronstadtissa viihtynyt. Hän lausui muun muassa eräässä kirjeessään, ettei hän ymmärtänyt Julius Cæsaria, joka mieluummin oli ensimäinen pienessä kaupungissa kuin toisena Roomassa. Hän olisi vaikka viimeinen Tartossa, kun vain saisi oleskella siellä.

Mutta miksi hän, joka sitä ennen yhtenään oli omistanut elämänsä kirjallisille harrastuksille, ne sitten tykkänään jätti? Osaksi vaikutti ehkä siihen sairaus. Hänen terveytensä ei yleensä milloinkaan ollut aivan vankka, ja viimeiset vuotensa hän sairasti hivuttavaa, kalvavaa syöpää. Osaksi ehkä myös sekin, että virolaisten lupaava kevät oli ohitse, eikä sitä seurannutkaan kaunis kesä, vaan kolkko syksy vihurituulineen, jotka repivät ja raatelivat arkaa, vasta alulle päässyttä kylvöä. – 1869, jolloin Virossa vietettiin ensimäistä laulujuhlaa, oli Lydia Jannsen täynnä kansallista innostusta. Hän oli silloin julkaissut kertomuksensa Ojamölder ja tema minija (Oja-mylläri ja hänen miniänsä) sekä runokokoelmat Waino lilled (Nurmikukat) ja Emmajõe ööpik (Emajoen satakieli). Seuraavana vuonna hän kirjoitti virolaisille heidän ensimäiset näytelmäkappaleensa, joita juhlatilaisuuksissa esitettiin, sillä varsinaista teatteria ja varsinaisia näyttelijöitä ei ollut. Kappalten aiheena oli kansan elämä ja niihin moniin lauluihin, joita siellä esitettiin, oli kirjailija itse säveltänyt melodiat ja säesti niitä kulissien takana.