[ALEXANDER HERZENIN TYTTÄREN LUONA.]

Kukapa ei tuntisi Alexander Herzenin nimeä. Kaikki, jotka vain hiukankin ovat seuranneet Venäjän kansan vapaudentaistelua, tietävät, että hänen nimensä viime vuosisadan keskivaiheilla loisti kaikkia muita nimiä kirkkaammin, että hän Kello nimisen, Lontoossa toimitetun ”maanalaisen” sanomalehtensä avulla hallitsi ja ohjasi koko sen aikaista nuorta Venäjää. Vielä kauemmaksi hänen vaikutuksensa ulottui. Ihan varmana kerrotaan nimittäin, että hovi ja hallitsija itsekin luki hänen salaista lehteään ja sieltä ne olivat maaorjien vapauttamisaatteetkin kotoisin.

Sattumalta kuulin Parisissa ollessani, että hänen tyttärensä Olga Herzen, professori Monod’n puoliso, asui Versailles’issa. Tuskinpa kuitenkaan olisin lähtenyt häntä etsimään tämän kuuluisan isän takia, ellei Olga Herzenin nimeen liittyisi eräs toinenkin, kallis ja rakas kaikille, jotka sen ovat oppineet tuntemaan, Malvida von Meysenbug’in nimi. Kuka sitten oli Malvida von Meysenbug? Hän oli ihanteellisimpia naisia, joita koskaan on elänyt, taiteilijasielu, joka etupäässä muovasi itsestään elämän koulussa taideteoksen. Kaikki runsaat lahjansa ja taipumuksensa, järkensä ja sydämensä hän niin sopusointuisesti kehitti, että nimitys ihanneluonne on aivan paikallaan hänestä puhuessa. Siksi hänellä olikin niin sanomaton vaikutusvalta muihin ihmisiin. Nuoriso rakasti häntä ja piti suurimpana onnenaan olla hänen kanssaan, aikakauden etevimmät henkilöt etsivät hänen seuraansa ja vaatimattomat työmiehet ja työläisnaiset ihailivat häntä kuin pyhimystä. Kun hän monia vuosia sitten kuoli Roomassa, kävi koko sen kaupunginosan köyhälistö, jonka keskuudessa hän asui, polvistumassa hänen kirstunsa ääressä.

Malvida v. Meysenbug.

Mutta yhtä rakas hän on niille monille, jotka eivät koskaan ole häntä personallisesti tunteneet, vaan ainoastaan lukeneet hänen elämäkertansa: Die Memoiren einer Idealistin[2] tahi joitakuita muita hänen teoksistaan, esim. Das Lebensalter einer Idealistin, Stimmungsbilder, Individualitäen, j. n. e. Niissä hän täysin määrin antaa lukijalle henkensä rikkaita aarteita, niissä saapi tutustua hänen suurenmoiseen, jaloon luonteeseensa, hänen ihanteelliseen maailmankatsantokantaansa. Ensinmainitussa teoksessa on sitäpaitsi tilaisuudessa seuraamaan hänen kehitystään hamasta lapsuudesta.

Malvida von Meysenbug syntyi saksalaisen ministerin tyttärenä v. 1816 ja sai nuoruudessaan kovastikin kokea miten sidottu nainen on, miten ankarasti hänessä tuomitaan kaikkea sitä, jota miehessä kiitetään: hänen vapauden ja itsenäisyyden tarvettaan, hänen toimintahaluaan, hänen tiedonjanoaan. Hänen ainoa tehtävänsä piti olla elää kotia ja seuraelämää varten. Mutta tämä ei tyydyttänyt Malvidan palavaa sielua. Hän huomasi sangen aikaisin kuinka mitätön ja tyhjä se n. k. suuren maailman seuraelämä oli, miten pintapuoliset ja vähäpätöiset ne kysymykset olivat, joita siellä pohdittiin.

Aikaa myöten myöskin kodin ilmakehä kävi hänelle raskaaksi. Helmikuun vallankumous oli kynnyksellä ja raikkaat kevättuulahdukset virtasivat läpi maiden. Kansanvaltaisuuden aate oli keskustelun esineenä kaikissa edistyspiireissä, vapauden ja veljeyden ihanne pani mielet innostumaan. Tämä mahtava henkinen liike tempasi myöskin Malvida von Meysenbugin mukanaan. Hän antautui ajan suuria kysymyksiä tutkimaan, löysi paljon hengenheimolaisia ja iloitsi jokaisesta vapauden voitosta. Mutta samassa määrin kun hän liittyi vapausliikkeeseen ja omisti sen ihanteet ja päämäärät, kävi hänen lähin ympäristönsä hänelle tylyksi ja vieraaksi. Se ei nähnyt ajan riennoissa muuta kuin ylpeyttä ja itsekylläisyyttä, kaiken jumalallisen ja inhimillisen lain polkemista. Tämä koski äärettömästi Malvidan hienotuntoiseen, arkaan luonteeseen, ja pian hän sai kokea vieläkin kovempia. Se nuori vapaudensankari Theodor Althaus, jonka kanssa hän parin vuoden kuluessa oli jakanut jokaisen tunnelman, jokaisen aatteen ja jonka vaimoksi hän oli lupautunut, näyttäytyi rakkauskysymyksissä olevan perhosluonne, joka liehakoi toisesta kaunosielusta toiseen, ja jätti hänet ilman ainoatakaan selvityksen sanaa. Vuoden 1848 kevättuulahduksia seurasi mitä kauhein takatalvi, ja hallitukset riensivät kilvan vainoomaan, vangitsemaan ja karkoittamaan kaikkia liikkeen huomattavimpia johtajia. Malvida von Meysenbug joutui myöskin tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa takia heidän kanssaan epäilyksen ja poliisivalvonnan alaiseksi ja sai lopulta hienon viittauksen lähteä maastaan.

Hän oli kaiken tämän johdosta sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtunut ja väsynyt, että elämä tuntui hänestä sietämättömältä taakalta, ja että hän jo epätoivoissaan oli päättänyt lähteä Amerikaan voidakseen katkaista kaikki entisyyden siteet. Ainoastaan hänen äitinsä kyyneleet ja rukoukset saivat hänet tämän päätöksen hylkäämään. Kun karkoituskäsky saapui, ohjasi hän kulkunsa Lontooseen ja sai siellä, ensi aikoina varsinkin, hyvin selvästi kokea, miten työläs sivistyneen naisen oli ansaita leipänsä, miten halveksivasti häntä monestikin kohdeltiin varakkaissa porvarillisissa perheissä, joiden nuorisoa hän opetti.

Englantiin oli siihen aikaan kaikki valtiollisesti karkoitetut eri maista vetäytyneet, koska se oli ainoa maa, joka soi heille tyyssijan. Malvida von Meysenbug joutui heti heidän piiriinsä ja voitti siellä paljon ystäviä herttaisen olentonsa, laajojen tietojensa, kaikelle ylevälle ja kauniille avonaisen luonteensa takia. Hän seurusteli siten Gottfrid Rinkelin, Kossuthin, Mazzinin ja ennen muita Alexander Herzenin kanssa.

Alexander Herzen oli silloin parhaassa miehuuden ijässään, mutta jo monet kovat kolaukset kestänyt. Venäjällä ollessaan hän oli ollut poliisivalvonnan alainen, vankilassa ja kahdesti karkoitettu. Monen vastuksen perästä hän oli saanut passin itselleen ja nuorelle vaimolleen ulkomaille lähteäkseen, läheltä seurannut helmikuun vallankumousta, tuntenut ääretöntä pettymystä ja sen johdosta kirjoittanut nerokkaat mietelmänsä, Vom andern Ufer nimisessä teoksessa. Vähää ennen Englantiin tuloaan hän päälle päätteeksi oli menettänyt vaimonsakin, nuoruutensa lemmityn. Eräänä päivänä hän itkien valittaa Malvida von Meysenbugille, että kaikki asiat hänen talossaan olivat nurin kurin, että hänen tyttärensä olivat tykkänään äidillisen johdon ja kasvatuksen puutteessa. ”Ja toden totta”, hän lisää, ”olisin toki ansainnut paremman kohtalon”.