Herzen tiesi kenen puoleen hän kääntyi, sillä siitä hetkestä otti Malvida v. M. hänen tyttäriensä kasvatuksen sydämen asiakseen. Herzen ei onneksi ollut aineellisessa ahdinkotilassa kuten moni muu sen ajan vapaussankareista, sillä hänen isänsä, eräs venäläinen ruhtinas, oli jättänyt hänelle koko omaisuutensa. Malvida muutti siis Herzenin taloon, ja järjesti siellä kaikki asiat erinomaiseen kuntoon. Siihen asti siellä oli juossut vieraita aamusta iltaan, kuten vieraanvaraisessa kodissa ainakin, niin ettei isäntä saanut koskaan rauhassa työskennellä; Malvida pani heti toimeen määrätyt vastaanottopäivät. Hän rupesi lukemaan vanhemman tyttären Natalien kanssa, joka jo silloin oli kouluijässä, ja nuorempi, pikku Olga sai mitä hellimmän huolenpidon osakseen. Venäjän kärsivä kansa ja sen rikkaat kirjalliset aarteet, joista länsi Europa siihen aikaan oli sangen tietämätön, astuivat tietysti Herzenin kanssa keskustellessa sangen elävästi Malvidan eteen ja herättivät hänessä myötätuntoisuutta ja vastakaikua.
| Olga Herzen 7-vuotiaana. |
Sanomattoman onnelliset olivat ne vuodet, jotka Malvida vietti Herzenin talossa. Lapset kiintyivät häneen kuin äitiin ja kehittyivät sekä ruumiillisesti että henkisesti hänen hoidossaan. Kaikkialla vallitsi järjestys ja sopusointu. Mutta eräänä päivänä pysähtyivät vaunut portaiden eteen ja niistä astuu Herzenin vanha toveri Ogarev ja hänen puolisonsa, jotka varta vasten tulivat Venäjältä häntä tervehtimään. Herra Ogarev oli hienotuntoinen idealisti, kuten useimmat vallankumoukselliset venäläiset, mutta rouva oli ihan toista maata, oikullinen, kateellinen ja vallanhimoinen. Hän ei voinut sietää sitä saksalaista vaikutusta, jonka tapasi Herzenin talossa, ja päätti tehdä siitä lopun. Ja koska raa’an epähienon luonteen on sangen helppo taistella hienoa vastaan, koska se käyttää mitä asetta tahansa, pääsikin hän suhteellisesti pian tahtonsa perille. Herzenin olisi tietysti pitänyt lausua ratkaiseva sana, mutta hän oli siksi epäkäytännöllinen ja huono ihmistuntija, ettei hän huomannut rouva Ogarevin juonia ja sitä kieroa asemaa, johon tämä saattoi hänen lastensa kasvattajan. Sitä paitsi hän ihaili kaikkea, joka tuli Venäjältä päin. Ei aikaakaan niin Malvida näki mahdottomaksi jäädä Herzenin taloon, koska kaikki mitä hän oli järjestänyt kumottiin, ja kaikkia hänen määräyksiänsä vastustettiin. Hän lähti siis, mutta verta vuotavin sydämin erotessaan kasvateistaan, erittäin pikku Olgasta, johon hän oli sanomattomasti kiintynyt.
Herzenin talossa hän oli oppinut venättä ja elätti itseään sen jälkeen käännöstöillä ja kirjoittamalla venäläisiä kirjallisuuskatsahduksia eri lehtiin. Seuraavana talvena hän oleskeli Parisissa, jonne eräs hänen tuttavansa, varakas rouva Schwabe, oli pyytänyt häntä itseään seuraamaan. Siellä hän tutustui Richard Wagneriin, joka tuttavuus vähitellen kehittyi läpi koko elämän kestäväksi ystävyydeksi, ja siellä hän myöskin ensikerran sai ihailla hänen jättiläisluomiaan. Uudet vaikuttimet, uudet tuttavuudet, uusi ympäristö vaikuttivat sanomattoman terveellisesti Malvidaan; pettymykset ja surut haihtuivat ja hän löysi jälleen itsensä ja käsitti tehtävänsä.
Silloin saapui yhtäkkiä kirje Alexander Herzeniltä, jossa tämä pyysi Malvidaa uudestaan rupeamaan hänen tytärtensä, erittäinkin pikku Olgan kasvattajaksi. Malvida taisteli aluksi itsensä kanssa. Hän tunsi elämän, hän tiesi, että kaikki siteet, olivat ne sitten ystävyyden tai rakkauden, vaikuttivat kahlehtivasti, rajoittivat yksilön toimintavapautta, ehkäisivät hänen itsemääräämisvaltaansa, tuottivat suruja ja pettymyksiä. Mutta rakkaus pikku Olgaan voitti viimeiseltä. Hän pani vain ehdoksi saada kasvattaa hänet ihan oman vakaumuksensa mukaan, ilman sivuvaikuttimia. Se hänelle suotiinkin ja hän otti siis Olgan luoksensa ensin Parisiin ja sittemmin Italiaan, jossa hän pääasiallisesti oleskeli. –
Tässä Malvida von Meysenbugin muistelmien ääriviivat, mutta niissä on paljon enemmän kuin tavallisessa elämäkerrassa, sillä niissä kokonainen aikakausi taisteluineen ja harrastuksineen astuu lukijan eteen. Hän tutustuu siinä sen ajan jaloimpiin henkiin ja niihin ihanteisiin ja aatteisiin, jotka heitä elähyttivät. Kuvaus on niin elävä ja vilkas, että lukija aivan selvään näkee nuo henkilöt, seurustelee heidän kanssaan ja jakaa heidän voittonsa ja pettymyksensä. Ja entä Malvida itse! Hän on käynyt lukijan parhaaksi ystäväksi, josta ei enää milloinkaan tahtoisi erota. Yhä edelleen tekee mieli seurustella hänen kanssaan, kulkea hänen opastamanaan eri maissa ja kuulla hänen arvostelunsa ihmisistä ja tapahtumista. Lukemattomat olivatkin ne, jotka luettuaan Malvida von Meysenbugin muistelmat, kirjoittivat hänelle tai kävivät häntä tervehtimässä. Ja nyt kun ei häntä enää ole,[3] siirtyvät ajatukset aivan itsestään hänen kasvattinsa Olga Herzen–Monod’n luo, jolle hän antoi kaikki suuret, jalot aatteensa.
Saatuani Olga Herzenin osoitteen, kirjoitin siis hänelle ja pyysin tilaisuutta saada tavata häntä. Parin päivän perästä saapui mitä ystävällisin vastaus ja kutsu tulla hänen luokseen. Määrätty päivä oli sangen sopimaton, koska olin lupautunut muualle, olinpa vielä ottanut pitääkseni pienen esitelmänkin Suomen oloista, mutta kaikki muut harrastukset saivat väistyä kun oli kysymys Malvida von Meysenbugin kasvatista.
Oli mentävä puoli tuntia junalla ja parikymmentä minuuttia sähköraitiovaunulla viileitä kastanjakäytäviä ennenkuin saavuin Amiel nimiseen huvilaan.
Hiukan arastellen soitin portin sivussa olevaa kelloa. Olin kyllä utelias näkemään etsimäni henkilön, mutta samassa pelkäsin, ettei todellisuus vastaisi sitä kuvaa, jonka mielikuvituksessani olin hänestä luonut. Portti avautui ja sievässä puutarhassa talon edustalla seisoi keski-ikäinen nainen pieni lapsi käsivarrellaan. Katselin häntä kauan ja tarkkaavasti.
”Tekö siis, arvoisa rouva, olette Malvida von Meysenbugin kasvatti, hänen pikku Olgansa?”