Näitä ihmisnälkää tuntevia nuoria muistellessani, ovat nämä kuvaukset ihmisistä, joita tieni varrella olen tavannut, syntyneet. Ne eivät ole tavallisia elämäkertoja, sillä ei niitä varten yleensä ole käytetty mitään erityisiä lähteitä, pikemmin ne ovat tuokiokuvia, jotka perustuvat siihen, mitä itse olen nähnyt ja kuullut.
Tapaamiani on niin paljon, että valinta tavallaan on ollut vaikea, mutta koska meidän aikaamme niin monessa suhteessa moititaan aineelliseksi ja kaiken epäitsekkään työn ylenkatsovaksi, olen tahtonut tällä kertaa enimmäkseen puhua sellaisista henkilöistä, jotka ovat antautuneet uusien elämänarvojen palvelukseen ja niiden hyväksi kaikkensa uhranneet.
Jos nämä pienet kuvaukset voisivat hiukkasenkin lukijaa lämmittää ja antaa hänelle vain murusen siitä rohkaisevasta tunteesta ja iloisesta tulevaisuuden uskosta, jota kyseessä olevat henkilöt minulle ovat antaneet, ei niitä silloin suotta olisi pantu paperille.
Helsingissä, marraskuussa 1920.
Maikki Friberg.
SISÄLLYS:
[EVA INGMAN.]
Jouluk. 30 p:nä 1914 oli Helsingin päivälehdissä nimi Eva Ingman mustan kehyksen ympäröimänä. Ken ei ennestään tuntenut tuota nimeä, ei luultavasti kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ken taas tunsi, säpsähti ja luki tarkalleen kaikki mitä siinä seisoi. Ja siinä kerrottiin, että Eva Vilhelmina Ingman kuoli Dresdenissä jouluk. 18 p. 1914.
Se tuli kuin salama selkeältä taivaalta, eihän sitä edes ollut kuullut hänen olleen sairaana. Ja siksi olikin niin vaikea käsittää, että Eva Ingman, joka tuntui ikuisesti nuorelta, iloiselta ja elämänhaluiselta, jota niin monet siteet liittivät elämään, jolla oli hiin paljon ystäviä, että hän oli mennyt pois. Eva Ingmanin kuva nousi silloin kauniina ja elävänä kaikkien hänen ystäviensä silmien eteen, ja he sanoivat varmaan kaikki kuten minäkin: »Eva oli monessa suhteessa poikkeusihminen, hän oli sekä sisällisesti että ulkonaisesti rotuihminen ja harvinaisuus».