| Eva Ingman kesällä 1908. |
Eva Ingmanilla oli lämmin ja uskollinen suomalainen sydän ja suuren maailman naisen käytös ja esiintyminen. Hän oli kuollessaan 60-vuotias, mutta teki sen vaikutuksen kuin olisi hän ollut parikymmentä vuotta omaa ikäänsä nuorempi. Hän oli notkea ja kevyt kuin keijukainen, jaksoi astua pitkiä matkoja, maalata tuntikausia kun oli kiireitä töitä, kiertää maita ja mantereita ja sitten taas seurustella ja huvitella. – Hän oli aivan kuin syntynyt kieliniekaksi. Toistakymmentä kieltä hän jo hallitsi ja yhä hän harjoitteli uusia. Häntä huvitti lukea maailmankirjallisuuden mestariteoksia alkukielellä: Shakespearin draamoja englannin kielellä, Danten Divina Commediaa italian kielellä, Cervantesin Don Quixotia espanjan kielellä, Virgiliuksen Aeneidia latinaksi, Dostojevskin Raskolnikovia venäjäksi j. n. e. Iltasin, kun hänen sisarensa Anna Ingman musiikkiarvostelujensa takia oli konserteissa tai oopperassa, istui Eva kotosalla, jottei vanhan tädin tarvinnut olla yksin, ja silloin hänen paras huvinsa oli syventyä eri maiden klassilliseen kirjallisuuteen.
Ja mitä hän kerran oli lukenut, sen hän osasi. Hänellä oli nimittäin aivan kadehdittavan hyvä muisti. Yhtäkkiä, hänen kanssaan keskustellessa, kun jokunen sana tai ajatus antoi aihetta siihen, saattoi hän toistaa kohtia Kalevalasta, Ibsenin Per Gyntistä, Holbergin tai Molière’in komedioista y. m., puhumattakaan saksalaisista kirjailijoista, joiden henkisten muistomerkkien ympäröimänä hän eli. En ole koskaan tavannut henkilöä, joka niin kevyesti ja vaivatta olisi sirotellut ympärilleen sekä vakavia että hauskoja otteita eri kirjailijoiden teoksista, niin paljon lystikkäitä kaskuja ja sanasutkauksia. – Yhtä kevyesti tuntui hän kirjoittaneenkin. Vaikka kirjalliset työt eivät kuuluneet hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä, oli hän aina ystäviensä pyynnöstä valmis tarttumaan kynään ja antamaan avustusta heidän toimittamiinsa julkaisuihin ja lehtiin. Ne koskivat silloin enimmäkseen taidetta ja kirjallisuutta, ja samassa kun ne kertoivat hänen harvinaisesta lukeneisuudestaan ja hyvistä tiedoistaan, olivat ne aina muodollisesti erittäin hienot ja hiotut.
Eva Ingmanissa ei ollut rahtuakaan kunnianhimoa ja halua tulla huomatuksi ja kuuluisaksi. Hän rakasti kulttuuria sen itsensä takia, eikä käyttänyt kielitietojaan ja maalaustaitoaan hankkiakseen itselleen tunnettua nimeä ja suurta mainetta, johon kiusaukseen niin monet muut hänen sijassaan varmaankin olisivat langenneet. Mutta sensijaan hän oli aivan ruhtinaallisen antelias ja aina valmis muita ilahuttamaan. Kukapa on antanut ystävilleen sellaisia suurenmoisia lahjoja kuin Eva Ingman, jäljentäessään heille heidän lempitaulujaan Dresdenin taulukokoelmista; ja heidän muotokuviaan hän oli yhtä valmis maalaamaan.
Ei mikään todista hänen rajatonta hyväntahtoisuuttaan ja anteliaisuuttaan paremmin kuin seuraava, hänen serkkujensa kertoma tapaus. Eva Ingman oli eräänä kesänä kotimaassa käydessään oleskellut Ruovedellä ja maalannut siellä muun muassa erään pienen tytön muotokuvan. Lapsukainen oli ollut varsin levoton ja vaivalloinen, mutta lopulta oli Eva kuitenkin saanut hänen pienen naamansa kankaalle kiinnitettyä. Ja niin onnistunut kuva siitä tulikin, että hän ilolla ajatteli sen ottamista mukaansa Dresdeniin. Ennen lähtöään pyysi hän pikku tytön äitiä pesemään itselleen puseron, ja kun sitten oli kysymys maksusta ja Eva tahtoi tietää mitä hän oli velkaa siitä, vastasi pesijä: ”No kymmenen penniä, mutta kyllä minä olen yhtä tyytyväinen, jos te annatte tuon tytöstäni maalaamanne kuvan.” Eva purskahti sydämelliseen nauruun. Häntä huvitti niin sanomattomasti tuo ajatus, ettei luonnon ihminen arvioinut hänen työtään sen kalliimmaksi, ja seuraus oli, että äiti sai kuvan.
Eva Ingman oli Helsingin lapsia ja hänen vanhempansa olivat lääketieteen professori Erik Alexander Ingman ja Eva Perander. Eva syntyi siihen aikaan vuotta, kun Suomen luonto on kaikkein ihanimmillaan ja päivä pisin, kesäk. 22 p. 1853, mutta syvä suru vallitsi silloin hänen kodissaan, sillä hengellään oli äidin täytynyt maksaa pienokaisensa maailmaan tulo. Mustilla silkkinauhoilla oli hänen ristikolttinsa koristeltu ja samassa huoneessa hänet kastettiin, missä äiti lepäsi kirstussaan.
”Kukapa olisi silloin voinut aavistaa”, lisäsi Eva hymyillen, kertoessaan tästä kerran minulle, ”että siitä pienestä rääpästä tuli näin iloinen ihminen”.
Mutta ei siinä kyllin, ettei Eva tiennyt mitään äidistään, hämäräksi hänen muistonsa isästäkin jäi, sillä tämä kuoli, kun Eva oli päässyt viiden vuoden vanhaksi. Hän ja hänen kahta vuotta vanhempi sisarensa Anna joutuivat silloin kahden tädin, Amalia ja Sophie Louise Peranderin, huostaan, ja Elias Lönnrot rupesi heidän holhoojakseen. Hänen ehdotuksestaan he tulivat viettämään suurimman osan lapsuuttaan maalla, Pellin tilalla Karjalohjan pitäjässä.
| Anna ja Eva Ingman kasvavina. |