Hän meni nuorena naimisiin ja olisi voinut jäädä kotiinsa ja sen rauhaisan katon alla nauttia onnestaan, kuten moni muukin, mutta sen sijaan hän koko ajan suunnitteli kansansa kohottamista, perusti kouluja, kirjastoja y. m. Pian hän kuitenkin huomasi, että se ei riittänyt. Kansalle täytyi myöskin puhua orjan kahleiden päältään heittämisestä ja Venäjän itsevallan taittamisesta. Tosin teki hän sen hyvin rauhallisesti ja vähitellen, mutta kuitenkin siinä tarkoituksessa, että saisi kansansa herätetyksi ja ajattelemaan. Vaan sitäpä juuri pidettiin niin vaarallisena ja niinpä Catherine Breschkovski monen muun vapauden ystävän kera vangittiin v. 1874 ja pantiin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa hän oli pakoitettu kitumaan neljä vuotta tuomiotansa odotellen. Se tuli vihdoinkin ja määräsi hänet viideksi vuodeksi pakkotyöhön.
| Catherine Breschkovski nuorena. |
Ennenkuin hänet vietiin rangaistuspaikalleen, allekirjoitti hän ynnä etevimmät niistä 193:sta, jotka samaan aikaan tuomittiin, erään manifestin, jota voipi pitää heidän valtiollisena testamenttinaan ja joka suuresti on vaikuttanut myöhempään vapausliikkeeseen. Siinä he m. m. sanoivat: ”Me tulemme aina olemaan nykyisen, isänmaatamme häpäisevän hallitusjärjestelmän vihollisia, järjestelmän, joka perustuu hirveään, työtätekevän väestön puristukseen joutilaan, irstailevan loisolijaluokan hyväksi ja joka valtiollisessa suhteessa jättää kansalaisten työn, hyvinvoinnin, vapauden, hengen ja kunnian virkamiesten mielivaltaisille ja edesvastuuttomille oikuille... Me kehoitamme vapauteen jääneitä toveriamme samalla tarmolla ja kahdenkertaisella rohkeudella astumaan sitä pyhitettyä päämäärää kohti, jonka edestä me jo olemme kestäneet joka lajia kidutusta ja jonka hyväksi me pidämme itsemme onnellisena taistelemaan ja kärsimään viimeiseen hengenvetoomme asti.”
Oltuaan kaksi vuotta pakkotyössä Karassa, vietiin rva Breschkovski kaikkein itäisimpään Siperiaan, Borgusin nimiseen seutuun. Siellä hän toverinsa Nikolai Tiutschevin kera pani toimeen ensimäisen pakoretkensä. Hirveiden kärsimysten jälkeen soisissa metsissä, joissa heidän oli kuljeksiminen ja piiloitteleminen viikkomääriä, joutuivat he kiinni siksi, että eräs alkuasukas, joka oli lupautunut opastamaan heitä, menikin heidät ilmiantamaan. Catherine Breschkovski, joka jo ensimäisessä oikeudenkäynnissä oli menettänyt aatelisarvonsa ja julistettu talonpoikaisvaimoksi, tuomittiin nyt hallinnollista tietä karkoitettavaksi sekä päälle päätteeksi piiskattavaksi. Mutta kun hänen toverinsa selittivät, että jos vain viranomaiset koettaisivatkin käydä häneen käsiksi kiinni, niin he tulisivat sen verisesti kostamaan, vaihdettiin nuo 25 piiskanlyöntiä yhtä monen kuukauden pakkotyöhön. Suoritettuaan tämän kolmatta vuotta kestävän pakkotyökautensa, pidettiin häntä vieläkin Siperiassa eri paikoissa, kuten Irkutskissa, Tomskissa ja Tobolskissa.
Vihdoin hän v. 1897 pääsi karkaamaan ja palasi Venäjälle, missä hän heti jatkoi entiseen tapaansa. Valenimillä ja valepuvuissa hän taaskin rupesi toimimaan talonpoikien kesken ja havaitsi ilokseen, että maaperä nyt jo oli paljoa vastaanottavampi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän viimeiseksi oli heidän keskuudessaan liikkunut. Silloin oli esim. kirjallisuuden levittäminen ollut jotenkin turha, kun ei kuitenkaan kukaan osannut sitä lukea, nyttemmin oli jo lukijoita joka kylässä.
Catherine Breschkovskin toimeliaisuus vuodesta 1897 vuoteen 1907, jolloin hänet taaskin vangittiin, on mitä monipuolisin ja laajin. Hänen vaikutuksestaan syntyi erilaisia, salaisia organisatsioneja ja seuroja, hän matkusteli paikasta toiseen, oli ehtimiseen joutua viranomaisten kätyrien käsiin, mutta talonpojat ymmärsivät aivan ihmeellisesti suojella häntä.
Kun Plehve v. 1902 suurien agraarilevottomuuksien jälkeen oli päättänyt panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen Catherine Breschkovskin käsiinsä, matkusti hän, johtaakseen poliisin harhaan, ulkomaille ja toimi kaikkialla suuren aatteensa hyväksi. Yksin Amerikassakin hän kävi ja piti siellä venäläisen vallankumouksen hyväksi esitelmiä, jotka otettiin suurella mielihyvällä vastaan.
Omituinen sattuma oli, että kun amerikatar, professori Effie Danforth Mc Afee muutamia vuosia sitten kävi Helsingissä luonani, kertoi hän, puhuessamme venäläisistä, että hän tunsi oikeastaan vain yhden venakon, Catherine Breschkovskin, joka oli asunut hänen kodissaan Amerikassa oleskellessaan.
– Ja meillä hän myöskin on asunut, huudahdin minä ja sitten me yhdessä johdimme mieleemme piirteitä hänen luonteestaan.
Häntä esim. kiusasi sanomattomasti ajatus, että toisella oli yltäkyllin, silloin kun toinen kärsi puutetta. Meillä ollessaankin hän ei mitenkään tahtonut syödä muuta kuin jauhopuuroa ja veteen keitettyä kaurapuuroa, ”kun niin monet hänen maalaisistaan juuri siihen aikaan näkivät nälkää”. Yleensä hän oli niin kerrassaan väliäpitämätön kaiken maallisen ”hyvän” suhteen, etten ole siinä suhteessa nähnyt hänen vertaistaan. Hän ei omistanut mitään, eikä hän tahtonutkaan mitään, ei ollut sellaista esinettä tai tavaraa, jota hän olisi halunnut tai toivonut. Ei hänellä koskaan ollut rahoja, ja jos niitä hänelle antoi, lahjoitti hän ne heti puutteessa oleville.