Toisaalta oli kyllä niin, että ne ihmiset, jotka ymmärsivät hänen työnsä suuruuden ja epäitsekkyyden, aina olivat valmiit häntä tukemaan. Hänelle annettiin ilmaiset asunnot, kun hänen vaatteensa menivät repaleiksi, hankittiin uusia, kun hänen piti matkustaa, ostettiin hänelle rautatieliput j. n. e. Hänellä oli ystäviä ja ihailijoita ympäri maailmaa, Venäjältä alkaen Amerikaan asti.
Rva B. olisi voinut käyttää hyväkseen tätä ihmisten vieraanvaraisuutta ja anteliaisuutta aivan loppumattomiin, mutta hän oli päinvastoin niin arka, ettei ottanut vastaan kuin kaikkein välttämättömimpiä tarve-esineitä. Kun hän kuuli, että joku hänelle annettu vaatekappale esim. oli maksanut paljon, niin ei mikään voima maailmassa saanut häntä sitä vastaanottamaan. Siksi ystävät pian keksivätkin sen, että salasivat kaikki hinnat, kun hankkivat hänelle lämpimiä talvivaatteita y. m.
Enimmäkseen hän aina kirjoitti meillä ollessaan, ja sillä välillä hänen luonaan kävi venäläisiä aatetoveria: kaikenlaisia nuoria miehiä ja naisia. Väliin niitä juoksi liiaksikin, niin että vanhus hiukan väsyi. Kuulin hänen joskus sanovan, että se tai se oli ”niin lapsellinen ja naiivi”. Samaa vikaa oli muuten juuri hänessä itsessäkin meidän silmillä katsottuna. Niin pian kun tuli kysymys Venäjän kansasta ja sen vapautumisesta, ei hän empinyt eikä epäillyt. Siihen hän luotti kuin evankeliumiin. Kun se vain sai tsaarivallan poistettua, niin se kyllä osasi asiansa järjestää. Kansan tahto oli hänestä pyhä, erittäinkin Venäjän kansan, sillä se oli rajattoman hyvä ja taipuisa.
Juuri samalla tavalla olin kuullut kaikkien noiden Sveitsin yliopistoissa opiskelevien venäläisten puhuvan ja pitänyt sitä aina niin mahdottoman lapsellisena sekä huomauttanutkin siitä. Niin tein nytkin, mutta ei mikään maailmassa voinut järkyttää rva B:n vakaumusta. Juuri se suuri usko pitikin häntä yllä ja antoi hänelle yhtämittaa uusia työvoimia.
Kumma kyllä ei kukaan – Catherine Breschkovskin lähempää tuttavapiiriä lukuunottamatta – saanut selkoa siitä että hän asui meillä. Koko talonväki osasi pitää sen aivan salassa. Muistan miten meidän talousapulaisemmekin vastasi äreästi eräälle, joka kysyi telefoonissa ”sitä vanhaa rouvaa”: ”Ei täällä mitään vanhoja rouvia asu”. Rva B. kävi kyllä joskus ulkona, mutta silloin hänellä aina oli musta, tiheä harso kasvoillaan ja kun meillä joskus oli vieraita, esitettiin hänet nimellä rva Braun Brüsselistä.
Hänen täkäläiset ystävänsä kehoittivat häntä lämpimästi jäämään tänne, tai vieläkin paremmin matkustamaan Englantiin ja asettumaan sinne rikkaan elämänsä muistelmia kirjoittamaan, mutta se oli kaikki suotta. Hän tahtoi jälleen palata maahansa vaikuttaakseen siellä ja lähti talonpoikaisnaisen asussa täältä, mutta tunnettiin, otettiin kiinni ja suljettiin taaskin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa sai istua kolme vuotta kuin elävältä haudattuna.
Kun hänen asiansa vihdoinkin otettiin esille, pelkäsi jo moni hänen ystävistään, että kuolemanrangaistus tulisi hänen osakseen. Siitä hän tosin säästyi, mutta lähetettiin jälleen pakkotyöhön Siperiaan, jossa hän oli yhtämittaa, kunnes vallankumous, se vallankumous, josta hän niin suurella varmuudella aina puhui ja johon hän niin horjumattomasti uskoi, tuli ja katkasi hänen kahleensa.
Siperiassa ollessaan kirjoitti hän eräälle täkäläiselle ystävälleen ja kertoi hiukan elämästään siellä.
”Kaksi kuukautta olen jo ollut täällä ja sinä aikana usein ajatellut teitä, rakas ystävä, teidän ympäristöänne ja koko teidän kaunista isänmaatanne, joka on niin vieraanvarainen ja sivistynyt. Ei voi kuvitella suurempaa vastakohtaa kuin teidän Suomenne ja ne melkein autiot seudut, joissa nykyään elelen.
”Oleskeluni Pietari Paavalin linnoituksessa heikensi terveyteni tuntuvasti ja minä olin jo sangen sairas, mutta nyt kun taas saan hengittää raitista ilmaa ja hiukan liikkua, olen jo paljon parempi. Nykyään minua eniten vaivaa poliisin alituinen, minuun kohdistuva valvonta ja vakoileminen, jota jatkuu yöt ja päivät. Aina nuo hirveät olennot ympäröivät pientä asuntoani, eivätkä häikäile painaa naamojaan ikkunoitani vasten, oli sitten mikä aika vuorokautta tahansa, selittäen, että heidät on määrätty joka kahden tunnin päästä ottamaan selkoa olenko vielä paikallani.”