| Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa. |
Alkuosa kirjettä on päivätty lokakuun 5 p. Kun hän taaskin tarttuu kynään on marraskuun 9 p. ja silloin hän kirjoittaa:
”Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat miltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen pieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä toistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33° pakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain alkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°, toisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua ulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon, mutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua alituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa mökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen ympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin vain kärsin.
”Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin (he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan alaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on, mitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän tulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava Lena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain muutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee, ei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki ennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman viranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole halukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja kävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. – Mutta en minä tahdo valittaa, sillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut minulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun hyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.
”Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä minä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla autioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat siksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja kaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään miten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa kohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen tilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin vähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee elämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.
”Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät hajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole tilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan, johon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton saada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset elävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen pitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi harjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin ankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.
| Catherine Breschkovski vanhana. |
”Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä ihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt niin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen tulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman sanomalehdet nyt puhuvat hänestä. – – – – – – – – –
”Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon kuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että sydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa, minun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.
– – – – – – – – – – – – – –