”Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni vainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua. Ainoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden onnettomuuksiin.”
– – – – – – – – – – – – – –
Kesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs suomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä. Silloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen mahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?
Syksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se oli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen, sillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli päässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys oli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja otettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat sikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka luulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen taikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta Catherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen peittelemättä, että »bolschevismi on maailman suurin rikos» joka ei tietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.
Amerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja kukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä hänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.
[KUULUISUUKSIEN KESKEN.]
Vuotta ennen maailman sotaa olin venäläisen ystäväni Zenaida Maslovskin kera Aleksanteri III:n taidemuseossa Pietarissa ja nautin sanomattomasti siitä henkevästä tavasta, jolla hän esitti Venäjän nuorta taidetta.
Yhtäkkiä hän sanoi: »Mutta meidän täytyy tästä mennä Rjepinin luo. Huomenna on keskiviikko ja silloin hänellä on vastaanotto. Otan nyt vain ensin selkoa siitä, ovatko he kotona, sillä näin keväisin he usein lähtevät ulkomaille. Ikävä olisi nimittäin mennä turhaan, Rjepin kun ei asukaan Pietarissa, vaan Suomen puolella, Kuokkalan asemalla.”
”Kauanko kestää matka sinne”, kysäsin hiukan arkaillen, sillä minusta olivat jo matkat itse kaupungissa jotensakin aikaa ja voimia kuluttavat.
”Noin pari tuntia.”