Kuokkalan asemalla oli pitkä rivi ajureita, sillä he tiesivät, että ”nyt ne vieraat Rjepinin luo tulevat”, ja hyvin tuntui mukavalta, kun taas kerran osasi puhuakin ajurien kanssa, sopia heidän kanssaan sekä hinnasta että noutamisajasta.
Ajellessamme kertoi rva M. minulle sitten junassa tapaamamme parin historian. Mies, jonka nimi oli Morosov, oli kerran ollut mukana eräässä valtiollisessa pommijutussa, joka oli niin vakavaa laatua, että kaikki muut osanottajat hirtettiin, mutta hänet säästettiin nuoruutensa takia, sillä hän oli silloin vasta oppilas polyteknikossa. Sen sijaan hänet tuomittiin 40-vuotiseen vankeuteen, joka sittemmin hiukan lyhennettiin, mutta kuitenkin voi sanoa, että hän nuorukaisesta oli astunut miehuuden keski-ikään, ennenkuin hän jokunen vuosi takaperin pääsi vankilasta, ollen jo silloin yli 50-vuotias. Tätä vankila-aikaansa hän ei ainoastaan kestänyt hyvin, vaan vieläpä käytti sitä tieteellisen teoksen luomiseenkin, johon Uusi Testamentti, varsinkin Johanneksen ilmestyskirja – ainoa teos, joka hänelle ensi vuosina annettiin luettavaksi – oli antanut aihetta.
Hänen vankilasta päästessään oli juuri lokakuun vallankumoukselliset päivät. Hän liittyi heti mielenosoituskulkueeseen ja joutui poliisin käsiin sen nuoren naisen kera, joka nyt oli hänen vaimonsa. Tämä oli kenraalin tytär, etevä pianisti ja hienosti sivistynyt.
Näitä asioita keskustellessamme olimme jo tulleet Rjepinin huvilalle, joka tuntui hyvin monimutkaiselta ja omituiselta, siinä kun oli sekä lasipeitteiset verannat että avoimet kuistit, kaksikerroksinen keskus ja matalammat sivut, puuleikkaukset ja koristeet. Heti eteisen ovella seisoi venäjän ja englannin kielellä: ”Ole hyvä, äläkä tupakoi”, joka määräys minua erityisesti ilahutti, sillä jos kaikki senkin päivän vieraat, kaikki ne nuoret maalarit, taidearvostelijat ja muut olisivat ruvenneet siellä polttamaan, niin oleskelu huvilan suhteellisen pienissä huoneissa olisi käynyt, minulle kumminkin, aivan sietämättömäksi.
| Rjepinin huvila Kuokkalassa. |
Ensimäiseksi tuli vastaamme talon emäntä, Natalie Nordmann. Hän oli ihmeen luonnollinen ja herttainen, kertoi olevansa puoleksi suomalainen, syntyisin Haminasta ja samaa sukua kuin meikäläiset Nordmannit. Kun tiedustelin, osasiko hän meidän kieliämme, sanoi hän hyvin pehmoisesti ja sievästi: ”Jag kan tala en smula svenska” (minä osaan puhua hiukan ruotsia). Venäläinen äiti, venäläinen kasvatus ja oleskelu Venäjällä, missä hänen isänsä oli amiraali, ei ollut edistänyt meikäläisten kielien oppimista, mutta lämmin Suomen ystävä hän kaikessa oli. Oli hiljattain esiintynyt eräässä juhlassakin suomalaisessa kansallispuvussa, jonka paki parhaastaan hankki itselleen Haminasta.
Hänen puheensa oli niin korutonta ja ystävällistä, että tuntui heti siltä kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, ja kun sitten palvelija tuli sisään, ja rva N. esitti hänet, huomauttaen että palvelijat heidän talossaan olivat ystäviä, joille annettiin kättä, niin käsitin taas uudelleen miten kodin henki kuitenkin kokonaan riippuu naisesta. Näin olisi kai Tolstoikin tahtonut järjestää kotinsa, mutta ei voinut, kun vaimo pani vastaan.
Palvelijoita tässä kodissa ei liioin käytetty minkäänmoiseen vieraiden ”passaamiseen”, vaan kukin sai auttaa itseään.
Eteistä läheisessä huoneessa, jossa oli tummanpunaiseksi maalatut huonekalut ja paljon intressanttia muistoesineitä ja koristekaluja, muun muassa kuuluisien henkilöiden muotokuvista muodostettu friisi lähellä katonrajaa, oli nurkassa kiehuva teekeittiö kuppineen, ja keskellä lattiaa olevalla pitkällä pöydällä leivoksia, kakkuja, makeisia ja hunajaa.
| Natalie Nordmann. |