Kaikki vieraat tunsivat talon tavat, menivät kukin itselleen teetä ottamaan ja istuutuivat pöydän ääreen, jonka molempiin päihin haltijaväki asettui. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että keskustelu alusta pitäen oli vilkasta, sillä onhan tuo suuri puhetulva oikein aito venäläinen ominaisuus. Rjepin itse ei aluksi ottanut siihen paljonkaan osaa, mutta sitten joku mainitsi naisten äänioikeuden ja toinen jotakin suffragettien moitittavasta esiintymisestä. Ja nyt se alkoi. Nuorukaisen hehkulla ja innostuksella heittäytyi tämä Venäjän suuri poika taisteluun suffragettien puolesta. Hän piti kerrassaan tulisen puolustusesitelmän ja selitti, ettei hän ymmärtänyt, kuinka miehet kehtasivat heitä moittia, he kun itse olivat panneet toimeen kaikki veriset vallankumoukset, sodat ja julmuudet maailman alusta asti. Ja siinä hän esitti kuulijoilleen kappaleen Ranskan vallankumoushistoriaa niin vilkkaasti ja elävästi, että hänen kaunis, aallokas tukkansa heilahteli, kasvot säihkyivät ja kädet tekivät suuria liikkeitä. Se nuori taidearvostelija, joka oli aloittanut hyökkäyksen, koetti puolustaa kantaansa, mutta Rjepinin hehkun rinnalla ei hänen sanoillaan ollut mitään voimaa.
”Rjepin on aina, hamasta nuoruudestaan ollut suuri vapauden ihailija ja vapausliikkeiden innokas puoltaja”, kuiskasi vierustoverini. ”Hänen viimeinen suuri taulunsa kuvaa sitä hetkeä, jolloin lokakuun manifesti luetaan torilla ja innostunut kansa huutaen, hurraten ja lakkejaan heiluttaen kuuntelee tätä vapauden sanomaa. Saattepa sitten nähdä sen Rjepinin ateljeessa.”
Ja sinne me teenjuonnin jälkeen kaikki menimmekin. Se oli yläkerroksessa, kattovalolla varustettu ja täynnä tauluja, harjoitelmia, veistokuvia, kuvakudoksia, esirippuja, koriste-esineitä, siellä oli sanalla sanoen niin paljon, että olisi kestänyt tuntikausia tutkia sitä perusteellisesti.
Tuolit asetettiin puoliympyrään, seurue istumaan ja nyt eräs vieraista, nuori venäläinen talonpoika, rupesi näyttämään mukana tuotuja taulujaan Rjepinille. Niitä oli vähintäin parikymmentä kappaletta, kaikki noin metrin pituisia, 75 cm. korkuisia, ja jokaiseen hänen oman kylänsä asukkaat ja tapahtumat olivat antaneet aihetta. Lapset ja aikuiset, joulunvietot ja markkinat, sienienpoiminnat ja ajoretket, kaikki siellä oli ja sitä paitsi muutamat kansansadut kuvitettuina. Kun ottaa huomioon, ettei nuori mies milloinkaan ollut saanut opastusta maalaustaiteessa, eikä nähnyt muuta kuin omat kotinurkkansa, täytyy sanoa, että tässä oli edustettuna sekä kyläkulttuuri että kansanhenki. Kuvattujen kasvot osoittivat samaa hartautta ja yksinkertaisuutta, jota näkee keskiajan kirkkomaalauksissa, ja nuo räikeät ilonilmaukset taas, esim. tanssiaisissa, lähenivät jo paljon vanhojen hollantilaisten kermessoja. Nuori mies oli kovin kiihoittunut näitä henkensä luomia näytellessään, punaiset täplät paloivat hänen poskillaan ja hänen liikkeensä olivat hermostuneet.
Vielä hänellä oli mukanaan kokoelma savesta muovattuja ja maalattuja nukkejakin, osaksi hänen mielikuvituksensa luomissa verhoissa, osaksi kansallispuvuissa.
Rjepin oli nähtävästi hyvin huvitettu kaikesta tästä.
Hän nousi usein ylös niitä esitettäessä, rupesi siirtelemään uuninreunalla olevia koriste-esineitä pois ja asetti nämä savikuvat omakätisesti sinne riviin seisomaan.
Joku huomautti, että ne olisi pitänyt lähettää Pietarin Käsiteollisuusnäyttelyyn, siellä olisivat varmaan menneet kaupaksikin.
Mutta nuori mies selitti, ettei hän tahtonut ainoastakaan luopua, ei savikuvistaan eikä tauluistaan, nehän olivat osa hänestä itsestään, hänen omia lapsiaan, kuinka hän voisi ne myydä.
Kello oli jo joutunut ja päivällishetki läheni. Mutta sitä ennen ehdotettiin kävelyretkeä puutarhaan, joka kesäiseen aikaan mahtaa olla tavattoman herttainen lammikkoineen, kanavineen ja huvihuoneineen. Nyt olivat puut vielä jotenkin alastomat ja ilma sitäpaitsi kolkko.