Ja niinkuin hän ymmärsi toisten ajatukset, ymmärsi hän myöskin heidän huolensa ja surunsa, ja oli aina valmis auttamaan, uhraten tuntikausia kalliista ajastaan. Kun vain ajattelen kaikkia niitä askeleita, joita hän otti Suomen takia ja kun sitten tiedän, että samalla tavalla hän palveli kaikkia muitakin, jotka olivat hädässä ja avun tarpeessa, niin en oikeastaan ihmettele, että hän murtui kesken. ”Hän lepää nyt, hän joka ei milloinkaan suonut itselleen lepoa” kirjoitti eräs hänen kuolemastaan, ja toinen sanoi kirjeessään: ”Tämä suurenmoinen nainen, tämä jaloin ihminen on nyt poissa.” Ja molemmat arvostelut olivat erittäin sattuvat.
Auguste Fickert oli samaa ainesta kuin ihmiskunnan suuret, pyhät marttyyrit. Hänellä ei ollut rahtuakaan itsekkyyttä, oman voiton pyyntöä tai kunnianhimoa. Aatteita hän rakasti, aatteita, joista toivoi koituvan ihmiskunnalle onnea ja siunausta, ja niiden eteen hän uhrautui kokonaan, ajattelematta vaivojaan, heikkoa terveyttään, aineellisia etuja.
Hän oli koko elämänsä vähissä aineellisissa varoissa tehden raskasta koulutyötä henkensä ylläpitämiseksi, mutta ei mikään mahti maailmassa saanut häntä ottamaan maksua työstään aatteiden palveluksessa. Eräs henkilö jätti hänen Neues Frauenleben nimiselle aikakauskirjalleen melkoisen rahasumman, jonka korot etupäässä oli aijottu päätoimittajan palkaksi. Auguste F. käytti ne avustajiensa palkkaamiseksi ja antoi itse työnsä ilmaiseksi. Kerran kokosivat hänen ystävänsä hänelle muutamia tuhansia guldenia ja pyysivät, että hän käyttäisi ne matkustamiseen ja lepoon. Mutta hän antoikin ne virkistysmatkastipendiksi kansakoulun naisopettajille.
Tämä hänen luonteensa suurpiirteisyys ja aateluus vaikutti tietysti mahtavasti ja kohottavasti hänen ympäristöönsä. Moni innostui vain hänen takiansa yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja antautui siihen. Muun muassa sai hän Wienin etevän kirjailijan, Rosa Mayreder’in liittymään suureen yhdistykseensä ja sen johtokunnassa toimimaan.
Monta vuotta olin jo kehoittanut Auguste Fickertiä tulemaan Suomeen nähdäkseen kerran läheltä sen maan ja kansan, jonka oikeuksia hän niin lämpimästi oli puoltanut. Kesällä v. 1909 hän vihdoin tulikin tänne, oleskeli viikon päivät Helsingissä ja kiersi sitten Itä-Suomea tutustuakseen sen luonnonihanimpiin paikkoihin, kuten Imatraan, Savonlinnaan, Punkaharjuun j. n. e.
Täällä saamistaan vaikutelmista kirjoitti hän Naisten Ääneen pienen selostuksen, joka sittemmin myöskin oli luettavana siinä muistojulkaisussa, joka hänen kuoltuaan Wienissä ulosannettiin. Siinä hän sanoo:
”Minulla oli erinomainen maantieteen ja historian opettaja, professori Edvard von Weinzierl, jolle olen ikuisessa kiitollisuuden velassa; niin paljon hän on henkiseen elämääni jäsen suuntaan vaikuttanut. Kuunnellessani hänen luentojaan olin jatko-opiston opettajatarosastolla, siis siinä ijässä, jolloin sielu on avoin kaikille hyville vaikuttimille. Näissä luennoissaan puhui hän kerran myöskin Suomesta, tuosta satumaisesta, tuhatjärvisestä maasta kaukana pohjolassa, ja sen tarmokkaista asukkaista, jotka uutteralla työllä ovat pakoittaneet karun maaperänsä tuottamaan sen verran, että he sisällisen vapauden vallitessa ovat voineet kehittyä aivan ihmeteltävästi.
Useita vuosia myöhemmin, kun jo olin ottanut osaa naisasialiikkeeseen, tuli Maikki Friberg Wieniin ja piti esitelmän pohjoismaiden kansanopistoista ”Yleisessä itävaltalaisessa naisyhdistyksessä”. Hänen innostuksensa tähän suureen asiaan, hänen vilkas luonteensa ja lämpönsä valloittivat meillä kaikki sydämet, ja sama tunne, jonka professori v. Weinzierlin esitelmä oli minussa aikaan saanut, heräsi jälleen, kun nyt ensi kerran tapasin elävän olennon tästä runollisesta maaperästä. Haluni nähdä Suomea ja tutustua sen asukkaisiin tuli jälleen voimakkaaksi, eikä ollut enää tukahutettavissa, varsinkin kun Maikki Friberg sen jälkeen monta kertaa kävi Wienissä ja me koko ajan olimme mitä vilkkaimmassa ajatusten vaihdossa.
Vihdoinkin saatoin päästä toiveitteni perille. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna lähestyin minä Helsingin auringon valossa hymyilevää satamaa, eikä mikään muu häirinnyt tätä kaunista kuvaa kuin tietoisuus siitä, että Viapori oli vieraan hallussa ja että muukalainen siis hallitsi sisäänkäytävää Suomen sydämeen.
Nyt minä olen useita päiviä kestävillä matkoilla omin silmin nähnyt Suomen viheriäpuitteiset, uinailevat järvet, hopealle hohtavat koivut ja tummat havumetsät, olen ihmetellyt sen toisiinsa liittyneitä vesistöjä rikkaine saaristoineen, olen ihaillut maalaisten ahkeruutta ja talonpoikien toimeliaisuutta, he kun vähillä varoillaan, mutta yksimielisyytensä kautta voimakkaina, rakentavat itselleen rannikkolaivoja, jotka kulettavat heidän maataloustuotteitaan järvien poikki kaukaisiin seutuihin, missä ihmiset ahkeralla työllä edistävät yleistä vaurastumista. Olen nähnyt herttaisia koteja miellyttävissä maakartanoissa ja hyvästi kasvatettuja, kukoistavia lapsia, kuten esim. tehtailija Backbergillä Vuolenkoskella ja taiteilija Hämäläisellä. Olen nauttinut rajatonta vieraanvaraisuutta suomalaisessa pappilassa, ystävällisen aviopari Lappalaisen luona Jääsken pitäjässä, vieraanvaraisuutta sellaista, joka meillä Keski-Europassa, missä on hotelleja ja majataloja joka askeleella, ei ainoastaan ole hävinnyt, vaan on käynyt aivan käsittämättömäksi.