Niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Wienissä, oli Auguste Fickert miltei jokapäiväisenä seuranani. Joko hän vei minut tuttaviensa luo, tai pani toimeen pitkiä, hauskoja huviretkiä Wienin kauniisiin ympäristöihin. Silloin sitä pohdittiin kaikenlaisia asioita taivaan ja maan välillä, tai laskettiin leikkiä. Sillä A. F. oli kuitenkin, kaikkien vakavien harrastuksiensa ohessa, myöskin hilpeä, vilkas wieniläinen, joka osasi antaa ilolle ja leikillisyydellekin arvonsa.
Neljä vuotta myöhemmin matkustin taaskin Wieniin, jotenkin samaan aikaan keväällä, mutta tällä kertaa murheen murtamana, surun valtaamana. Helmikuun manifesti oli tullut ja koko elämä tuntui sysimustalta yöltä. Kaikki oli muuttanut muotoa; mikä ennen oli tuntunut tärkeältä ja suurelta, oli nyt käynyt aivan vähäpätöiseksi.
Olin kertonut tapahtumista Suomessa tuttavilleni Berlinissä ja Dresdenissä, ja he olivat kyllä osoittaneet ymmärtämystä ja myötätuntoa, mutta ei kukaan heistä ollut kuitenkaan ottanut tätä asiaa omakseen. Mutta sen teki Auguste Fickert. Hän kuunteli tuntikausia, kun kerroin hänelle Suomen suuresta surusta, hän käsitti, ettei mikään muu asia koko maailmassa minua sillä hetkellä liikuttanut paitsi Suomen kohtalo, ja hän rupesi heti toimimaan yhtä tarmokkaasti, kuin olisi hänen oma maansa ollut perikadon partaalla.
Samaan aikaan kun Suomen perustuslakien kimppuun hyökättiin ja helmikuun manifesti julkaistiin oli – kuten kaikki muistanevat – Haagin rauhankonferenssi kynnyksellä ja eri maiden naiset ja naisjärjestöt lähettivät sen johdosta tuuman alkuunpanijalle, tsaarille, kiitoksensa ja kunnian-osoituksensa. Myöskin Allgemeiner östreichischer Frauenverein, jonka puheenjohtajana Auguste Fickert toimi, oli aikeessa ottaa osaa tähän adressiin, mutta kun kokous sen johdosta sitten pidettiin, kertoi hän läsnäolijoille tarkalleen mitä Suomessa oli tapahtunut, miten rauhantsaari oli rikkonut pienelle kansalle antamansa ja valalla vahvistamansa lupaukset ja miten koko Suomi sen johdosta oli joutunut epätoivon valtaan.
Hän toisti toisin sanoen kaikki mitä olin kertonut tilanteesta meillä, mutta ei tietysti näinä ilmiannon aikoina maininnut sanaakaan siitä, mistä hänellä oli kaikki nämä tiedot. ”Kuulijakuntani saattoi vaikka otaksua, että minulla oli ollut jonkinlainen ilmestys”, hymyili hän perästä päin. Ja seuraus oli, että hänen johtamansa yhdistys ei allekirjoittanut edellämainittua kiitosadressia.
Auguste Fickertillä oli paljon tuttavia Wienin intelligenssin ja sanomalehtimiesten piireissä ja niitä hän nyt koetti saada liikkeelle. Ei se ollut aluksi niinkään helppoa. Suomi oli vielä silloin jotenkin tuntematon, ja kaikki meidän maatamme koskevat uutiset Wienin lehdissä olivat kotoisin vihollistemme leiristä ja hyvin kierot. Mutta Augusten pontevuus voitti lopulta esteet. Pari Suomea koskevaa esitelmääkin syntyi hänen välityksellään, samaten useita sanomalehtikirjoituksia.
Muistan elävästi miten hän eräänä iltana myöhään vei minut ”Arbeiterzeitung’in” toimitukseen ja selitti sen toimittajalle, tri Adler’ille, mitä Suomessa todellisesti oli tapahtunut ja sen vaaran, joka meidän olemassa oloamme ja kulttuuriamme uhkasi. Tämä, joka muuten kyllä kuului Augusten tuttavapiiriin, oli silloin hyvin väsynyt ja hermostunut, sekä huudahti lopulta tuskallisesti: ”Olen juuri saanut sähkösanoman että N–n piirissä on puhjennut lakko, ja se on minulle paljon tärkeämpi kuin koko Suomen konstitutsioni.” Mutta tämä mielenpurkaus oli vain hetkellisen pahan tuulen ilmaus, sillä hän kyhäsi sitten hiukan myöhemmin aivan loistavan kirjoituksen Suomen oikeudellisesta asemasta.
Kun sanoma meidän laillisen järjestyksemme palauttamisesta v. 1905 suurlakon jälkeen levisi Europaan, tuli Augustelta heti onnittelukirje, jossa hän muun muassa sanoi: ”Koko viikon olen ajatuksissani elänyt teidän kanssanne pelvossa ja vavistuksessa ja nyt vasta voin taas vapaasti hengittää, kun tiedän, että vihdoinkin olette voittaneet ja vapautenne saavuttaneet.”
Vuotta myöhemmin olin Saksassa kouluoloja tutkimassa ja silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma, jossa hän kutsui minua Wieniin pitämään esitelmää sortoaikamme vaiheista, suurlakostamme ja vapaudestamme. Hän oli tilaisuutta varten painattanut noin parituhatta kutsumalippua ja lähettänyt niitä kaikille yleisissä toimissa ia yleisiä asioita harrastaville henkilöille. Suuri ja loistava olikin se yleisö, joka sitten esitelmäiltana täytti n. k. Arkkitehtitalon juhlasalin ja tarkalleen kuunteli kertomusta pienen kansan taistelusta kalliimpansa edestä.
Esitelmää seurasi keskustelu, jolloin A. F. tavallisuuden mukaan toimi puheenjohtajana. Hän oli kuin luotu sitä tointa varten, jo siitä syystä, että hän niin mainiosti osasi kuunnella, mutta hänellä oli myöskin se lahja, että hän niin hyvästi ymmärsi toisen ajatukset, olivatpa ne sitten vaikka kuinka puolinaisesti lausutut.