[YSTÄVÄNI AUGUSTE FICKERT.]
Olin ollut saaristossa viikon päivät kesällä 1910 ja sieltä palattuani odotti minua useat kirjeet, niiden joukossa kaksi kappaletta Wienistä. Ihan vaistomaisesti kävin niihin ensin, ja molemmat kertoivat sen tärisyttävän uutisen, että Auguste Fickert oli kuollut siellä kesäkuun 9 p:nä.
Kuolema on miltei aina odottamaton ja julma, mutta se tuntuu tuhat kertaa julmemmalta silloin, kun jalo henkilö temmataan pois kesken elämäntyötään ja jättää korvaamattoman aukon. Sillä Auguste Fickert oli Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen keskus ja johtava sielu ja hän oli Europan ehkäpä etevimmän naisasialehden toimittaja.
En minä kuitenkaan tätä hänen julkista toimintaansa kuolinsanoman tullessa ajatellut, vaan etupäässä sitä, mitä hän oli ollut minulle, minkä aukon hän jätti minun elämääni. Viisitoista vuotta olimme olleet tutut ja kirjevaihdossa, ja tämän ajan kuluessa olin useita kertoja käynyt Wienissä, joka minusta hänen takiansa aina oli tuntunut niin läheiseltä ja tuttavalliselta kaupungilta; nyt se yhtäkkiä oli kuin siirtynyt satoja peninkulmia tuonnemmaksi.
| Auguste Fickert |
Kaikki seikat ihan ensi tutustumisestamme astuivat eteeni. Oli kevättalvi 1895, ja minä olin matkalla Berlinistä, missä olin viettänyt talvikauden, Zürichiin. En kuitenkaan lähtenyt suorinta tietä, vaan päätin käyttää kuusiviikkosen loma-aikani matkoihin ja mennä Dresdenin, Pragin ja Wienin kautta tuohon pieneen maahan alppien juurella. Eräs tuttavani Dresdenissä selitti, että minun välttämättömästi Wieniin saavuttuani piti mennä tapaamaan Auguste Fickertiä, ja antoi minulle suosituskirjeen hänelle.
Minun tietämättäni teki hän vielä muutakin. Hän nimittäin kirjoitti Auguste Fickertille suoraa päätä ja kehoitti häntä käyttämään minun oleskeluani Wienissä hyväkseen ja panemaan minut siellä puhumaan pohjoismaiden kansanopistoista, joista siihen aikaan olin pitänyt esitelmiä Berlinissä ja Dresdenissä. Auguste Fickert kertoi minulle nauraen sitten myöhemmin, ettei mikään maailmassa ollut hänelle sillä hetkellä vähemmän tervetullut kuin tuo kirje ja kehoitus, ja että hän sydämessään oli huoannut: »Hiisi vieköön kaikki nuo matkustavat naisasianaiset.» Pääsiäislupa oli nimittäin juuri silloin tulossa, ja hän oli toivonut saavansa hiukan levätä raskaasta koulutyöstään ja yhteiskunnallisista toimistaan.
Tästä en minä kuitenkaan tiennyt mitään, vaan lähdin kaikessa viattomuudessa suosituskirjeineni hänen luokseen. Hän ei ollut kotona, mutta äiti otti minut ystävällisesti vastaan ja selitti tyttärensä pian tulevan; hän oli vain kävelemässä erään tuttavansa kanssa. Ja kun he sitten saapuivat ja me siinä istuimme kahvipöydän ääressä, syntyi mitä vilkkain keskustelu etupäässä juuri kansanopistoliikkeestä ja sen vaikutuksesta. Auguste Fickert kyseli, kuunteli, ymmärsi ja innostui, innostui siihen määrin, että heti rupesi suunnittelemaan suurta yleistä kokousta, missä minun piti puhua tästä suuresta ihmisyyden asiasta Wienin yleisölle.
Se pidettiinkin sitten heti ensi arki-iltana pääsiäisen jälkeen ja oli mainiosti valmistettu sekä sanomalehtien että kutsukorttien avulla. Väkeä oli saapunut salin täydeltä, yksin opetusministeriökin oli lähettänyt sinne edustajan.
| Auguste Fickert v. 1897. |