Mutta yhteiskunnallisia kysymyksiä, eipä edes oman sukupuolensa kurjaa asemaa Saksassa, hän ei ollut ajatellut, ennenkuin joutui prof. v. Gizyckin tuttavuuteen. Tämä vasta avasi hänen silmänsä ja sai hänet niistä innostumaan.
”Ajatelkaa”, sanoi hän hymyillen eräänä päivänä minulle, ”että rva Cauer ja minä olemme ruvenneet kutsumaan miestäni ”kiihoittajaksi”, sillä niin äärettömästi hän vaatii meitä erityistä, radikaalista naisasialehteä perustamaan.”
Sinä samana syksynä syntyikin sitten tuo vapaamielinen ”Die Frauenbewegung” niminen lehti, jonka päätoimittajana rva Minna Cauer aina siitä asti on ollut. Eräässä sen ensi numeroista kirjoitti prof. v. Gizycki muun muassa, että se valtio ja yhteiskunta, jonka miehet olivat luoneet, oli niin kurja, etteivät naiset milloinkaan, vaikka heitä aivan ilman valmistusta olisi pantu valtiollista elämää järjestämään, olisi voineet aikaansaada mitään huonompaa, mutta ehkä hiukan parempaa, ja siksi hän kehoitti naisia kaikkialla liittymään yhteen, kansalaisoikeuksiaan vaatimaan ja niiden avulla oloja inhimillisemmiksi tekemään.
Se merkitsi siihen aikaan paljon – merkitsisi arvaten tänäpäivänäkin – että Berlinin korkeakoulun opettaja, jolla oli yleisesti tunnettu nimi ja jota kaikkien piirien ja puolueiden ihan pakostakin täytyi kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja tinkimättömän totuudenrakkautensa takia, että hän ihan omassa nimessään ja mutkistelematta lausui tällaisia ajatuksia ja kehoituksia.
”Mutta mikä on tehnyt teistä sellaisen naisasian ystävän ja saanut teidät niin hyvin naisten nöyryyttävän aseman ymmärtämään?” kysäsin häneltä kerran.
”Oi”, vastasi hän, ”ei minun tarvitse muuta kuin ajatella sitä kohtaloa, joka olisi tullut minun osakseni, jos olisin naiseksi syntynyt, käsittääkseni sen. Nyt minulla on vaikutusala, joka tuottaa minulle iloa ja onnea, naisena olisin saanut istua toimettomana ja hylättynä nurkassa.” Prof. v. Gizyckin jalat olivat nimittäin hamasta hänen nuoruudestaan olleet rampautuneet, niin että hän vain rullatuolin avulla pääsi liikkumaan, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta mukana kaikkialla missä muutkin.
Kun talvilukukausi Berlinin yliopistossa oli päättynyt, joka tapahtui siinä maaliskuun alkupuolella, päätimme me, jotka olimme olleet mukana prof. Gizyckin seminaariharjoituksissa, antaa hänelle ja hänen puolisolleen pienen muistolahjan. Yhteisneuvottelujen ja valitsimisien tulos oli eräs loistoalbumi, joka sisälsi kuvia Thüringistä, rouvan kotipuolelta. Sen sisäkannelle jokainen meistä kirjoitti nimensä ja sitten sitä eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdettiin yhdessä viemään. Portaissa me tapasimme talon palvelijan ja rupesimme heti häneltä tiedustelemaan professorin terveyttä, sillä hän oli pari päivää ollut hiukan pahoinvoipa – influenssa oli ahdistellut – mutta sellainenhan on piankin ohimenevää, arvelimme.
Palvelija näytti hyvin totiselta ja vastasi sitten juhlallisesti: ”Professori kuoli tänä aamuna kl. 4.” Siinä me seisoimme kuin kivettyneet, mykkinä ja kauhistuneina. Iloisesti jutellen ja hilpeällä mielellä me olimme rientäneet rakkaan opettajamme asunnolle, ja nämä muutamat palvelijan lausumat sanat muuttivat kaikki. Jälleen kadulle astuessamme tuntui kirkas kevätaamu kolealta ja kylmältä ja maailma yhtäkkiä niin sanomattoman köyhältä.
Jokunen päivä senjälkeen olimme kutsutut v. Gizyckin kotiin surujuhlaan, jossa prof. Foerster tulkitsi ihmeen ihanasti ja syvästi, vainajan mustiin puetun paarin ääressä, hänen elämäntyönsä ja hänessä asuvan voimakkaan ihmisrakkauden, joka oli pakoittanut hänet yhtämittaa kärsivän ihmiskunnan hyväksi toimimaan ja sen hätähuudot kuulemaan.
Mitähän prof. von Gizycki sanoisi, jos hän tällä hetkellä eläisi, olen usein viime aikoina tuuminut – hän voisi nimittäin aivan hyvin vielä olla elävien joukossa, sillä hän oli kuollessaan vasta vähän päälle 40 vanha – ja joka kerta tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen toistavan nuo edellä mainitut sanansa miesten luomasta valtiosta.