Juhlapuheen pitäjä, tri Julius Ofner huomautti nimittäin siinä, kuinka hän vielä aivan hiljattain oli puhunut vainajan kanssa hänen lempiharrastuksistaan, joiden joukossa Suomella oli niin tärkeä asema, ja lisäsi sitten:
”Suomi, tuo pieni maa, joka tähän asti on kyennyt puoltamaan vapauttaan mahtavan naapurinsa suhteen, maa missä vahvahenkiset, lujatahtoiset naiset alttiisti ja kiihkeästi ottivat osaa vapaustaisteluun ja sitten kun se saavutettiin, saivat miehiltään vapaaehtoisesti, kiitollisuuden osoitteeksi hyvästä yhteistyöstä, äänioikeuden; tämä maa se toteutti Auguste Fickertin ihanteen. Sellaisiksi hän tahtoi naiset. Omien ponnistuksien kautta tunnustusta ansaitsevan työnsä tuloksena heidän piti saada oikeutensa. Kun Suomen suuri taistelu nyt taas on alkanut uudestaan, joka sen pahempi tällä hetkellä näyttää niin epäedulliselta suomalaisille, oli Auguste Fickert aivan pois suunniltaan ja koetti edes antaa heille myötätuntonsa kannatuksen.”
Kun surulliset, ikävät viestit toisensa jälkeen viime aikoina ovat tulleet Itävallasta ja etenkin Wienistä, olen hengessäni monasti sanonut: ”Hyvä ettei Auguste Fickertin tarvinnut nähdä tätä surkeutta, sillä kyllä hän olisi siitä aivan rajattomasti kärsinyt.” Hän näki kyllä Itävallan politiikan suuret puutteet ja puhui monasti siitä, kuinka luonnottomiksi ja hatariksi olot siellä olivat kehittyneet, mutta ei suinkaan hänkään sentään voinut aavistaa, että romahdus olisi ollut niin täydellinen.
[CHARLOTTE SCHRÖDER.]
Marraskuun 16 p. 1904 oli Askovin kansanopistosta kirkkoon johtava tie kuusien ja lippujen kaunistama. Kylän asukkaat, jotka sen olivat koristaneet, liikkuivat siinä vakavan näköisinä, hiljaa ja juhlallisesti. Muutamat menivät aina opistoon asti ja asettuivat molemmin puolin sisäänkäytävää.
Kun jo rupesi hämärtämään, kuultiin sisältä hiljaista, vienoa laulua, ja sitten sieltä ruvettiin kantamaan ulos ruumisarkkua. Tulisoihtujen kantajat kulkivat edellä ja kirstun jälkeen astui niin pitkä saattokulkue, että sitä riitti opistosta aina kirkkoon. Kirkkokin oli erinomaisen aistikkaasti koristettu ja valaistu. Muun muassa oli siellä kaksi mahtavaa joulukuusta.
Ketä siinä viimeiseen lepokammioonsa saatettiin? Se oli Askovin kansanopiston johtajan, Ludvig Schröderin puoliso, Charlotte Schröder, omaa sukua Wagner.
Charlotte Schröder kuului niihin ihmisiin, joita ei koskaan unohda kerran nähtyään. Hänen läheisyytensä vaikutti kuin auringonsäde ja kun häntä vain perästäpäinkin ajatteli, täytti aina lämmin tunne sydämen. Yhtä elävästi kuin eilispäivän, muistan sen hetken, jolloin hänet ensi kerran näin. Olin kesällä 1890 Köpenhaminassa ottaakseni osaa 6:nteen yleiseen pohjoismaiseen opettajakokoukseen. Siellä jokunen kehoitti minua jatkamaan matkaani Jyllannin niemimaalla olevaan Askovin kansanopistoon. Tunsin vielä siihen aikaan sangen vähän kansanopistoliikettä ja tiedustelin siksi mitä hyötyä tällaisesta käynnistä olisi. ”Mene nyt vain”, oli vastaus, ”siellä saat nähdä mitä parahinta pohjoismaissa on.”
| Charlotte Schröder. |