Se ennustus toteutui täydellisesti. Askovin kansanopistossa oli silloin koolla kansanopiston ja eri koulujen etevimpiä edustajia Tanskasta ja naapurimaista; siellä pidettiin innostuttavia puheita ja esitelmiä, vaihdettiin kokemuksia ja vietettiin unohtumattomia hetkiä. Näin on kuitenkin monessa muussakin kokouksessa ollut. Mutta Askovissa oli vielä jotakin lisää. Siellä oli sellainen erinomainen koossa pitävä voima, sellainen lämpö ja yhteishenki, että tuli ajatelleeksi ensimäistä kristillistä seurakuntaa. Ja tämän hengen luoja oli Charlotte Schröder.
Aina siitä hetkestä kun hän meidän tullessamme seisoi opiston pihalla ja toivotti meitä tervetulleiksi, tunsimme jokainen, että hän oli tämän laitoksen keskus ja elähyttäjä, tunsimme, että siellä missä hän oli johtamassa ja valvomassa, olisi hyvä olla.
Aivan ihmeteltävästi hänen huolenpitonsa ja järjestävä kätensä riitti kaikkialle. Hän johti suurta talouttaan ja valvoi, että meillä kaikilla – meitä oli silloin noin toista sataa vierasta – oli määräajoilla ruokaa ja kahvia, että meidän huoneemme olivat kunnossa. Hän oli mukana esitelmissä ja keskusteluissa, säesti pianolla niitä lauluja, joita aamuin, illoin hartaushetkinä laulettiin ja ehti sitä paitsi vielä seurustella yksityisten kanssa, vastata heidän kysymyksiinsä ja luoda heille kodin tunnetta.
Kun ihmisillä on kiireellisiä toimia ja paljon velvollisuuksia, on sangen tavallista, että heidän olennossaan on jotakin hermostunutta ja levotonta. Heitä puhutellessa huomaa piankin, että vaikka he koettavat seurata sitä mitä heille kertoo ja esittää, menevät heidän ajatuksensa tuota pikaa kuitenkin muualle päin. Tai jos he ovatkin mukana ja kuuntelevat loppuun asti, niin tuntee koko ajan, ettei heitä pitäisi vaivata kaikellaisilla pikku asioilla ja huolilla, pelkää liiaksi ottavansa heidän kallista aikaansa.
Charlotte Schröder ei kuulunut näihin ihmisiin. Koko hänen olentonsa ja esiintymisensä tuntui niin sanomattoman rauhalliselta ja harmoniselta, kuin ei hän koskaan olisi tietänyt kiireestä mitään. Ja kun keskusteli hänen kanssaan, tai pyysi häneltä neuvoja, tunsi, että hän syventyi kysymyksessä olevaan asiaan ja punnitsi sitä yhtä tunnokkaasti, kuin olisi se koskenut häntä itseä tai hänen kaikkein läheisimpiään.
En ole nähnyt henkilöä, jossa äidillisyys – sanan parhaassa merkityksessä – olisi ollut niin kehittynyt, niin vallitseva kuin Charlotte Schröderissä. Ei hän ainoastaan ollut suuren lapsilaumansa äiti ja hella hoitaja, hän oli myöskin Askovin oppilaiden äiti ja äidillinen ystävä, koko ympäristön äiti ja äidillinen neuvonantaja, Tanskan kansanopistoihmisten äiti ja yhdysside.
Jo aikaisin joutui Charlotte Schröder kansanopiston työvainiolle. Vuonna 1862 vietti hän nimittäin häitä Ludvig Schröderin kanssa ja koska sulhanen jo silloin oli Röddingin kansanopiston johtaja, vei hän nuoren vaimonsa sinne. Rödding oli Tanskan ensimäinen kansanopisto, joka perustettiin jo v. 1844 Pohjois-Slesvigiin vastustamaan sisääntunkevaa saksalaisuutta ja korvaamaan korkeamman oppilaitoksen puutetta tanskalaisten keskuudessa Slesvigissä. Useiden johtajanvaihdoksien jälkeen, tuli Schröder sen johtajaksi v. 1862, oltuaan jo pari vuotta sitä ennen sen opettaja.
| Ludvig Schröder. |
Pitkäksi Schröderien vaikutusaika ei siellä kuitenkaan käynyt. V. 1864 syttyi se onneton sota, joka leikkasi Tanskan ruumiista kaksi jäsentä, Slesvigin ja Holsteinin. Röddingin opisto ei sen jälkeen enää ollut kotoisella pohjalla, koska uusi raja tuli kulkemaan sen pohjoispuolella ja työn jatkaminen sellaisten olosuhteiden vallitessa oli miltei mahdoton. Siksi se päätettiin muuttaa rajan yli, mutta kuitenkin niin lähelle kuin suinkin entistä paikkaansa, jotta Slesvigin väestö sitä yhä vieläkin voisi käyttää. Silloin siirrettiin opisto nykyiselle sijalleen Askoviin, missä se aikaa myöten on kehittynyt Tanskan ensimäiseksi opistoksi.
Charlotte Schröder oli lapsena ja nuorena tyttönä ollut sangen heikko terveydeltään. Yhteen aikaan hän vain sauvojen nojalla oli päässyt liikkumaankin. Kaikki läheiset ja ystävät ennustivat siksi, ettei hän tulisi kestämään siinä vastuunalaisessa asemassa, johon hän kansanopiston johtajan puolisona joutui. Eikä ihmekään. Sillä ei ne ole pienet, ne velvollisuudet, jotka johtajan vaimon hartioille sälytetään. Hänen kotinsa pitää aamusta iltaan olla avoin oppilaille. Sen pitää tulla heidänkin kodikseen. Siksi on kaikki ateriat, kaikki työ- ja lepohetket yhteiset. Ei johtajan puoliso saa koskaan ajatella vain omaa perhettään, viettää sen kanssa erityisiä merkki-tai juhlapäiviä, vaan olkoonpa joulu tai pääsiäinen, aina hänen ensi sijassa täytyy ajatella sitä oppilasnuorisoa, joka häntä ympäröi ja pitää huolta sen hyvinvoinnista ja viihtymisestä.