Charlotte Schröder antautui tähän työhön koko sydämensä lämmöllä. Hän tuli puolisonsa opiston keskustaksi ja hyväksi hengeksi, sen sydämeksi ja järjestäväksi kädeksi. Ja kumma kyllä niin hänen voimansa eivät kesken uupuneet, hänen heikko terveytensä ei pettänyt. Näytti päinvastoin siltä, kuin ne olisivat kasvaneet ja voimistuneet velvollisuuksien lisääntyessä.
Vastuksia oli kyllä, alkuaikoina varsinkin monenmoisia. Itse aatekin oli niin uusi, ettei moni sitä käsittänyt ja asettui siksi mieluummin vastustavalle kannalle. Aineellisessa suhteessa oli myöskin paljon vaikeuksia. Monastikin olivat opettajien jo ennestään pienet palkat supistettavat. Mutta tämä ei millään tavalla masentanut Charlotte Schröderin mieltä ja hänen valoisaa luottamustaan kansanopiston tulevaisuuteen.
Siihen aikaan kun Röddingin opiston toimi oli päättynyt ja Ludvig Schröder, kauan etsittyään, oli löytänyt paikan uutta opistoa varten, kirjoitti rouva Schröder Köpenhaminasta, jossa hän tänä väliaikana oli oleskellut äitinsä luona, miehelleen:
”Jumalan kiitos, että taas saamme oman pienen kotimme ja oman sydämemme mukaisen tehtävän. Tämä vanha koti on kyllä hyvä ja herttainen, mutta kun jo kerran on omistanut oman pienen pesänsä, niin ei enää ainaiseksi tahdo jäädä tänne asumaan, vaikkakin tuntuu sanomattoman hauskalta pistäytyä täällä käymään.”
Eräässä myöhemmässä kirjeessä, jossa hän myöskin puhuu heidän tulevasta kodistaan lausuu hän:
”Minä niin kaipaan valoa ja lämpöä; minun henkinen elämäni tarvitsee sitä yhtä paljon kuin ruumiillinen olemassa olonikin. Kun nyt pääsemme uuteen kotiimme, niin aurinko pilkistää siellä sisään kaikkiin niihin huoneisiin, joissa me enimmäkseen tulemme oleskelemaan. Kunpa nyt voisimme oikein iloita siitä. Ja Jumala tehköön tämän meidän kotimme niin valoisaksi ja lämpimäksi, että jo se todistaisi meidän sydämemme halun olevan kuulua Herran, meidän Jumalamme, ystäväpiiriin.”
Mitä Charlotte Schröder ajatteli kansanopistojohtajan tehtävistä käy ilmi seuraavasta kirjeotteesta:
”Olen tässä tullut ajatelleeksi, että sellaiset kuin sinä, joiden on astuminen puhumaan, useinkin ovat samassa asemassa kuin opetuslapset sunnuntaievankeliumissa, joista kerrotaan, että he kysyivät: mistä me saamme leipää niin monelle? Mutta minä olen myöskin ajatellut, että teillekin on hyödyllistä oikein elävästi tuntea, ettei teillä itsellänne ole leipää, sitä sanaa, jota teiltä pyydetään. Ja minä luulen, että Pyhä Henki ja kansan henki voi paraiten antaa teille ne sanat, joita te tarvitsette silloin, kun tunnette itsenne niin köyhiksi. Mutta juuri sillä hetkellä kun teidän sananne tuntuvat teistä vähäpätöisiltä ja riittämättömiltä kuten opetuslapsista heidän jaettavakseen annetut leivät ja kalat, voipi siunaus ylhäältä kuitenkin antaa niille ravitsevan voiman.”
Yllä olevat sanat kuvaavat niin elävästi Charlotte Schröderiä ja hänen käsityskantaansa. Ei hän rakentanut oman kykynsä ja työnsä pohjalle, vaan näki kaikessa lahjan korkeudesta ja käytti sitä kuin tavaraa, josta kerran on tilitettävä. Tämä syvä uskonnollisuus oli hänen olentonsa perussävel ja kuvastui koko hänen esiintymisessään, kaikissa hänen toimissaan. Se antoi hänelle voimaa ja kestävyyttä vastuksissa, työintoa ja elämänhalua pahoinakin päivinä. Se teki hänet niin sanomattoman henkeväksi, lempeäksi ja sisällisesti rikkaaksi. Eikä siinä ollut mitään synkkyyttä, ahtautta tai muiden tuomitsemista. Hänen uskonnollisuutensa oli kuten kaikkien grundtvigilaisten valoisa, kaikkia hyviä harrastuksia tunnustava ja kannattava. Jo hamasta nuoruudestaan hän oli kuulunut Grundtvigin piiriin ja istunut äitinsä kanssa Vartovin kirkossa Köpenhaminassa tätä suurta oppi-isää kuulemassa.
Ollessaan Köpenhaminassa keväällä 1865 kirjoitti hän miehelleen: