– – – Eilen nuoret täällä pääsivät ensi kerran ripille. Voit arvata, että se hetki oli ihana Vartovin kirkossa. Oli niin suloista nähdä vanhus alttarin edustalla ja nuoret tytöt puolipiirissä hänen ympärillään. Hän puhui niin lempeästi ja herttaisesti heidän kanssaan, ja myöskin me muut saimme niin hyviä sanoja. Erittäinkin tuntui minusta hyvältä kuulla hänen puhuvan uskosta, joka synnyttää vanhurskautta, toivoa, rauhaa ja rakkautta ja ijankaikkisen elämän iloa. Enin tarvitsin mielestäni juuri sillä hetkellä kuulla puhuttavan rakkaudesta. Sitten hän myöskin puhui kristillisen elämän tunnusmerkeistä – –
Syyskuussa 1872 hän kirjoittaa Askovista äidilleen:
”Olin päättänyt olla minnekään lähtemättä, mutta nyt kun tuli sanoma Grundtvigin kuolemasta, en voi kuitenkaan pysyä kotona. Ellei siis mitään erityistä estettä ilmene, lähden Nutzhornin[5] ja Termansenin[6] kanssa Köpenhaminaan tiistai aamuna. Sanomaton kaiho täyttää rinnan ajatellessa, ettei milloinkaan enää saa kuulla tätä rakasta, tuttua ääntä. Mutta ei kuitenkaan voi muuta kuin heikkojen voimainsa mukaan kiittää Herraa, joka antoi kansallemme niin ihmeellisen suuren miehen, soi hänelle niin pitkän toimirikkaan elämän ja nyt lopuksi antoi tämän vanhan palvelijansa päästä rauhaan – niin, nukahtaa siten, että kaikki hänen ihmeen kauniit runonsa soveltuvat häneen itseensä.
Toivokaamme siis ja rukoilkaamme, että nyt näyttäytyisi meidän rakkaan vainajamme tunnustuksessa olleen sellainen voima, että hänen ystäväpiirinsä, erilaisuuksista huolimatta, kuitenkin pysyy koossa.” – – – –
Charlotte Schröderillä oli laaja kirjevaihto. Oli niin paljon sekä nuorempia että vanhempia ystäviä ja tuttavia, jotka olivat avun ja lohdutuksen puutteessa. Hänellä oli lukuisa sisaruspiiri, jonka kanssa hän aina pysyi mitä parhaissa suhteissa, vaikkakin heidän tiensä kulkivat eri suuntia, ja paitsi sitä hän Tanskan ensimäisen kansanopiston emäntänä joutui usein tekemisiin ulkomaalaisten kanssa, varsinkin ruotsalaisten ja norjalaisten, jotka tuttavuudet myöskin johtivat kirjeiden vaihtamiseen. Kumma kyllä ehti hän siinä sivussa vielä muistaa Tanskan kansanopistolehteä, »Höjskolebladetia» ja naisasialehteä »Kvinden og Samfundetia» kirjoituksilla. Edelliseen on hän erittäinkin piirtänyt monta lämmintä muistosanaa manalaanmenneistä ystävistään, jälkimäiseen mietteitä nuorten naisten kasvatuksesta, reformipuvuista j. n. e. Kaikissa näissä ilmenee aina sekä hänen hellä sydämensä ja ihanteellinen, valoisa katsantokantansa että hänen varma arvostelukykynsä. Tämä kyky se juuri teki, että hän osasi asettua oikeaan suhteeseen niihin oppilas-ja vierasparviin, jotka häntä ympäröivät ja nähdä mitä kukin heistä enin tarvitsi.
Tätä on kyllä moni meikäläisistäkin saanut kokea Askovissa oleskellessaan, ja siksi elää Charlotte Schröderin muisto täällä meilläkin monessa kiitollisessa sydämessä. Moni meikäläinen on myöskin juuri hänen toimintaansa seuraamalla oppinut käsittämään mitenkä lämmin, valoisa koti on hedelmätä tuottavan kansanopistotyön elinehtoja.
[LIEBKNECHTIN PUOLISOT.]
Talvella v. 1918–1919 kun Carl Liebknechtin nimi ehtimiseen mainittiin sanomalehdissä ja hän esiintyi Saksan kommunistien, bolscheviikien y. m. äärimmäisten joukkojen johtajana Berlinissä, kääntäen kiväärit ja kuularuiskut entisiä aatetoverejaan, sosialisteja, vastaan, menivät minun ajatukseni entistä useimmin hänen kunniallisten vanhempiensa kotiin, missä olin nähnyt hänetkin nuorena, toivorikkaana juristina. Kesällä v. 1893 minä ensikerran tapasin hänet ”Vorwärts” lehden toimistossa, jonne eräs toimittajista puhelimitse kutsui hänet siksi, että hän edellisenä talvena oli käynyt Suomessa. Siinä keskustellessamme, rupesi hän hyvin vilkkaasti esittämään, että tulisin tervehtimään hänen äitiään.
Minä puolestani en pyytänyt mitään parempaa kuin tavata ihmisiä, varsinkin sellaisia, jotka tekivät yhteiskunnallista työtä ja edustivat jotakin määrättyä suuntaa, ja siksi otin kiitollisuudella vastaan kutsun ja lupasin määrähetkenä ilmestyä hänen äitinsä luona.
Liebknechtit asuivat silloin, kuten myöhemminkin Charlottenburgissa, aina samassa talossa. ”Ei meillä ole aikaa muuttaa”, selitti rva Liebknecht, kun kerran myöhemmin oli kysymys tästä heidän paikallaan pysymisestään.