Koti, jonka he omistivat, oli tavallaan hyvinkin vaatimaton ja kuitenkin huomasi varsin pian, että siellä palveltiin aivan toisia arvoja, kuin tavallisissa, vähävaraisissa saksalaisissa kodeissa. Kaapit ja hyllyt olivat täynnä kirjoja, pöydillä oli lehtiä ja aikakauskirjoja, seinillä merkkihenkilöiden kuvia, sellaisten kuin Carl Marxin, Lassallen, Bebelin y. m. Eikä kokoelmasta puuttunut talon isäntääkään. Katselin hänen kuvaansa siinä monta kertaa ja totesin, että hänellä oli henkevät, tarmokkaat kasvot. Itse hän sillä hetkellä oli tavanmukaisessa kesäkongressissa, joka pidettiin Zürichissä.
Rouva Liebknecht erosi aivan tuntuvasti muista tapaamistani saksattarista, aina siihen määrin, että jo tiedustelin oliko hän ollenkaan saksalainen. ”Samaa on moni muukin kysynyt”, hymyili hän, mutta vakuutti kuitenkin olevansa täysiverinen germaani. Hän oli vilkas ja puhelias, tunsi ajan sosialiset ja kirjalliset ilmiöt, oli tottunut seurustelemaan eri kansallisuuksien kanssa, arvosteli tapahtumia yleismaailmalliselta, eikä vain saksalaiselta kannalta ja tuntui olevan huvitettu kaikesta inhimillisestä.
Tulimme keskustelun kuluessa esim. kosketelleeksi naisen silloista asemaa Saksassa. Rva L. näki sen kaikessa alastomuudessaan, mutta hän ei silti suinkaan sanonut kuin sosialisteilla on tapana, että se kaikki vain oli nykyisen yhteiskuntajärjestelmän syy, eikä tulisi siitä muuttumaan ennenkuin tulevaisuuden valtiossa. Hän oli päinvastoin sitä mielipidettä, ettei naisilla suinkaan ollut syytä luottaa niihin kauniisiin lupauksiin, joita sosialistit ohjelmissaan niin runsaasti antoivat... Eihän naisen asema miesten enemmistölle merkinnyt yhtään mitään. Eivät he olleet oppineet katselemaan häntä edes vertaisenaan, jolla oli oma itsenäinen tehtävänsä maailman kaikkeudessa. Eihän esim. saksalainen nainen ollut muuta kuin miehensä ensimäinen palvelija. Olihan joukossa toisellaisia miehiäkin, sellaisia, joilla oli jalot, valistuneet mielipiteet, sellaisia, jotka tunnustivat naisen vapaaksi olennoksi, mutta heitä oli toistaiseksi varsin harvassa. Siksi ei liioin ollut syytä, että naiset sokeasti liittyivät mihinkään puolueeseen, siinä uskossa, että kaikki annettiin heille valmiina, vaan itse heidän oli asiansa omiin käsiinsä ottaminen ja sen hyväksi toimiminen.
Tiedustelin oliko rva L. liittynyt johonkin Berlinissä olevaan naisyhdistykseen. Sitä hän ei ollut tehnyt. Ne olivat hänestä liika ahdasmielisiä, ja kysymykset, joita niissä vielä pohdittiin, olivat jo hänelle voitettu kanta. Ei hänen lähin seurapiirinsäkään ollut etsittävä saksalaisten keskuudessa, vaan enimmäkseen hän seurusteli Berlinissä oleskelevien muukalaisten kanssa, kuten englantilaisten ja venakkojen. Näistä jälkimäisistä puhuessamme, tuli myöskin Sonja Kovalevskin nimi mainituksi. Vaikka hän pitemmän aikaa oli opiskellut Berlinissä, oli hänen nimensä ja olemassa olonsa aivan tuntematon siihen asti tapaamilleni saksattarille, mutta rva L:lle oli Sonja Kovalevski sekä tiedenaisena että kirjailijana yhtä tuttu kuin meille täällä pohjolassa.
Kun jo monasti olin havainnut, että rva L. liikkui kirjallisuuden alalla hyvinkin kotoisasti, tulin ajatelleeksi, että hän ehkä itse kirjoitti, tai ainakin toimi arvostelijana. Käytin siksi parin sekunnin väliaikaa keskustelussa ja kysyin hänen vanhimmalta pojaltaan, Carl Liebknechtiltä, joka oli naapurini, kirjoittiko hänen äitinsä. Mutta rva L. kuuli sen ja vastasi nauraen, osoittaen poikiaan: ”Tässä näette minun viisi romaaniani.”
Nämä pojat tuntuivat yleensä varsin siivoilta ja hyvin kasvatetuilta. Palvelija oli ulkona ja he auttoivat äitiä illallispöydän kattamisessa, lautasten vaihtamisessa, teen tarjoilussa y. m. niin tottuneesti, että heti huomasi heidän monta kertaa olleen mukana samanlaisissa hommissa. Niinikään he mitä suurimmalla kunnioituksella kuuntelivat äitinsä puhetta; ei heissä huomannut merkiksikään tuollaista hieman ylimielistä, hieman halveksivaa ilmettä, joka – ennenaikaan varsinkin – oli niin tavallinen nuorten miesten kasvoilla naisten keskustellessa – olipa tuo puhuja vaikka oma äiti.
Oikein ihmeellistä oli todeta miten vilkas ja innostunut rouva Liebknecht jaksoi olla, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut täynnä kovia kolauksia, aineellista puutetta ja sydämen tuskaa puolison ehtimiseen vankilassa istuessa ja vuosikausia karkoitettuna ollessa. Hänen ulkomuotonsa kertoi kyllä ennenaikaisesta vanhenemisesta, mutta henki oli nuori ja joustava.
Erotessamme sanoimme toisillemme moneen kertaan ”näkemiin”, ja tämän ensi käynnin jälkeen kuului ihan asiaan, että joka kerta kun oleskelin Berlinissä, tai vain poikkesin sinne pikimältään matkalla muuallepäin ollessani, kävin tervehtimässä Liebknechtejä.
Sen ajan natsionalistisessa ja militaristisessa Saksassa muodosti heidän kotinsa todellisen keitaan. Siellä saattoi vapaasti keskustella, tehdä huomautuksia Saksan oloista, verrata niitä vastaaviin muualla, ilman että syntyi väärinkäsityksiä.
Näillä myöhemmillä käynneilläni tutustuin sitten myöskin talon isäntään ja havaitsin miten kokonainen hän oli työssään ja elämässään, miten ne aina kulkivat samaa suuntaa ja peittivät toisensa.