Wilhelm Liebknecht.

Wilhelm Liebknecht ei tinkinyt, eikä liioin horjunut, ei hänellä ollut oma etu mielessään, eikä sentakia ruvennut mielistelemään ja vakaumuksestaan luopumaan. Kuin graniittikallio seisoi hän pystyssä elämänsä moninaisissa vaiheissa ja antoi myrskyn ja ukkosilman ympärillään raivota. Karkoitukset, vainot ja vankilarangaistukset olivat alituisesti uudistuvia ilmiöitä hänen elämässään; vielä pari vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui v. 1900, oli hän n. k. majesteettirikoksen takia, jota ei edes voitu todeksi näyttää, vankikoppiin sulettuna pari kuukautta ja tuli siellä viettäneeksi 70-vuotisen syntymäpäivänsäkin. – Mutta vankilasta päästyään ei hän muuttanut tavuakaan puhe- ja kirjoitustavassaan, vaan puolsi kuten ennenkin sitä, jonka hän piti oikeana sekä Saksan valtiopäivillä, jossa hän aina vuodesta 1874 edusti työväenpuoluetta että myöskin ”Vorwärts” lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli.

Niinpä hän esim. vähää ennen kuolemaansa otti keisarin kiinalaisen politiikan ja ”hunnilaispuheen” ankarasti ruoskiakseen eräässä Dresdenissä pidetyssä esitelmässään. Samassa tilaisuudessa kuvasi hän Europan silloista valtiollista tilannetta seuraavin sanoin: ”Sellainen kuin maailmanpolitiikka nykyään on, ilman suuntaa ja päämäärää, muistuttaa se pikajunaa, joka kiitää eteenpäin aika lailla, ilman veturinkulettajaa, ilman ainoatakaan miestä, joka tuntisi koneen, seudun ja päämäärän – mutta sitä vastoin on koko joukko asiaankuulumattomia, jotka ovat eri mieltä suunnan suhteen, ja joista jokainen koittaa päästä käsiksi koneen ohjaustankoon ja välistä antaa sille sysäyksen oikealle, välistä vasemmalle, niin että juna ryntää sinne- ja tännepäin, ristiin ja rastiin.” Kuvaus sopii muuten erinomaisesti nykyhetkeenkin.

Kun Liebknecht v. 1872 yhdessä Bebelin kanssa oli haastettu oikeuteen maankavaltamisesta siksi, että hän oli vastustanut Elsas-Lothringin liittämistä Saksaan, ja hänen kotipuolensa poliisi oli antanut aivan virheellisiä tietoja hänen aikaisemmasta elämästään ja toiminnastaan, oikaisi Liebknecht nämä esittämällä koko elämäkertansa ja tuomalla peittelemättä esiin maailmankatsantokantansa. Siinä hän m. m. sanoi: ”En ole milloinkaan omaa etuani etsinyt; kun on ollut valitseminen personallisen etuni ja vakaumukseni välillä, olen aina uhrannut edellisen. Jos en sitä olisi tehnyt, olisin nyt loistavassa asemassa, enkä suinkaan istuisi syytettyjen penkillä, mihin ne ihmiset ovat minut saattaneet, jotka turhaan joku vuosi sitten koettivat minut ostaa. Kun monien vainoomisien perästä olen köyhä, ei se ole mikään häpeä – päinvastoin olen ylpeä siitä, sillä jos mikään, on se todistus valtiollisesta kunniastani.”

Nämä sanat eivät olleet mitään tyhjää korupuhetta, vaan ne olivat Liebknechtin elämän sisällys. Niiden takana oli ihminen, joka ei tuntenut raukkamaisuutta eikä pelkoa. – Välistä tämä periaatteista kiinnipitäminen saattoi johtaa yksipuolisuuteen ja ahdasmielisyyteenkin, niin ettei se enää rakentanut, vaan pikemmin hajoitti ja vieroitti. Mutta enimmäkseen se kuitenkin oli varsin ansiokas, kuten esim. Liebknechtin työssä ja lausunnoissa rauhanaatteen hyväksi.

Hamasta nuoruudestaan L. oli ollut sotilasvallan ankara vastustaja, eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kuinka luonnotonta ja petomaista oli, että valtiot ylläpitivät suuria, miljoonia maksavia laivastoja ja armeijoja hyökätäkseen toistensa kimppuun ja anastaakseen toisiltaan alueita. ”Jos kansa tahtoo suureksi ja mahtavaksi” oli hänellä tapana sanoa, ”on se saavutettava ahkeran työn kautta omien rajojen sisäpuolella.” Ja sitten hän osoitti miten hänen isänmaassaan, Saksassa, juuri se, jota muut kansat kunnioittivat, sen sivistys, tiede ja taide ei suinkaan ollut syntynyt kanuunien ja kiväärien avulla. – Hän asettui aina sorrettujen puolelle ja ajoi heidän asiaansa suurella voimalla. Hän vastusti esim. ankarasti Saksan ja Itävallan välistä sotaa v. 1866, moitti Bismarckin sotapolitiikkaa 1870-luvulla ja kirjoitti todellisia paloartikkeleja sitä sotaista riemujuhlaa vastaan, jota vietettiin Saksassa ”korkeimmasta käskystä” v. 1895, osoittaen, että katkeruutta ranskalaisten mielissä siten vain pidettiin vireillä.

Sorrettujen, Slesvigissä asuvien tanskalaisten puolustajana Liebknecht myöskin monta kertaa esiintyi, ja sai kaikki puoluelaisensa Saksan valtiopäivillä kannattamaan slesvigiläisen edustajan, Gustaf Johannsenin, karkoitusinterpellatsionia. – Tanskalaiset olivatkin syvästi kiitolliset sen johdosta ja kutsuivat hänet rauhanyhdistyksensä kunniajäseneksi. Suomen kohtaloon routavuosina hän myöskin lämpimästi otti osaa ja kirjoitti asiasta monta voimakasta artikkelia, joissa tsaarivaltaa ei suinkaan aivan hellävaroin kuvattu. Niin huvitettu hän oli tästä kysymyksestä, että, viimeisen kerran tavatessamme, pyysi minun hankkimaan itselleen Suomea koskevaa kirjallisuutta vaikka millä Europan kielellä – ”ei sentään suomeksi”, lisäsi hän nauraen, ”sitä en ymmärrä.”

Puhujana oli Liebknechtiä varsin hauska kuunnella. Hänessä oli voimaa, vakaumusta ja asiallisuutta. Tunsi että joka sanalla oli vastakaikua hänessä itsessään, ettei hän lausunut mitään vain kiihoittaakseen kuulijoitaan, kuten, sen pahempi, työväenkokouksissa usein tehdään. Ei hän liioin ollut mikään tietämätön henkilö, joka sieltä ja täältä olisi koonnut itselleen nuo tavalliset ohjelmaan kuuluvat lausunnot. Päinvastoin. Hän oli nuoruudessaan harjoittanut ahkeria opintoja Berlinin, Marburgin ja Giessenin yliopistoissa ja itsekin tuumaillut ruveta yliopiston opettajaksi, vaikka hän sitten kuitenkin havaitsi olevansa aivan liika vapaamielinen sopiakseen sellaiseen toimeen. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä hankkimasta itselleen laajoja tietoja. Niitä hän sitten vielä läpi koko elämänsä täydenteli ja käytti varsinkin vankilassa olonsa ja karkoitusaikansa ulkomailla monipuolisiin tutkimuksiin.

Yksityiselämässä oli Liebknecht hyvin hiljainen ja harvasanainen. Hän saattoi väliin esim. kutsuissa tuttaviensa luona istua aivan mykkänä koko illan. Ja kun hänen vaimonsa, sitten kysyi oliko hänellä ollut hauska, vastasi hän empimättä: ”Erinomaisesti!” ”Mutta ethän vaihtanut sanaakaan”, huomautti tämä. ”Juuri siksi, minulla oli niin hyvää aikaa ajatella.”

Kotielämässään ja avioliitossaan tuntuivat Liebknechtit hyvin onnellisilta. Molemmat olivat samojen aatteiden läpitunkemat ja iloitsivat niiden voitoista. Sitä paitsi auttoi rva L. miestään monella tavalla, m. m. hoitamalla koko hänen laajan yksityiskirjevaihtonsa. Sankarillisesti hän myöskin kantoi kaikki ne iskut, jotka kohtasivat hänen puolisoaan ja tietenkin myöskin vaikuttivat häneen ja perheeseen. Silloin hän myöskin oikein sai nähdä ihmisten raukkamaisuuden, sillä niin pian kun onnettomuus tuli, jättivät useimmat niistä, jotka tavallisissa oloissa kulkivat ”ystävien” nimellä, hänet aivan yksin. Kun elämä taas valkeni, ilmestyivät he jälleen, ”mutta silloin minä en enää ollut saatavissa” sanoi rva L. kertoessaan minulle näistä synkistä muistoista.