Siinäkin suhteessa Eva Ingman erosi nimittäin niin kauniisti muista, ettei hän milloinkaan jättänyt kirjettä vastaamatta ja pyyntöä täyttämättä, kun hänen puoleensa vain kerran kääntyi. Ja tällä tavalla ylläpiti hän vuorovaikutusta ja tuttavuutta niiden monien kanssa, joita hän elämänsä varrella oli tavannut. Ellei olisi tiennyt miten paljon hänellä oli tuttavia, olisi voinut luulla olevansa aivan erityisesti hänen mielessään ja ajatustensa esineenä, niin herttaisesti hän aina kirjoitti ja muisti lähettää sekä joulu-että uudenvuoden toivotuksia.
| Ingmanien salonki Dresdenissä. |
En oikeastaan ymmärrä, mitenkä Eva Ingman ehti niin paljon enemmän kuin muut ihmiset, ehti maalata, kirjoittaa, lukea, matkustella, seurustella, hoitaa kotiaan, olla erinomainen emäntä j. n. e., mutta luulen, että se riippui hänen myötäsyntyneestä työkyvystään ja liikkuvaisuudestaan. Hänessä ei havainnut hituistakaan suomalaista hitautta; kevyesti, aivan kuin leikkien, hän antautui toimesta toimeen, osoittamatta minkäänmoista kiirettä, hätiköimistä tai väsymystä.
Ja kuitenkin olivat jo hänen seurusteluvelvollisuutensa niin suuret, että moni olisi nääntynyt niiden alle. Ingmanien taiteellinen koti Dresdenissä muodostui nimittäin aikojen kuluessa tyyssijaksi, jonne kaikki suomalaiset, kaikki skandinaavit ja yleensä Dresdenissä asuvat muukalaiset mielellään pistäytyivät. Runoilija kreivi Snoilsky puolisoineen esim. oli kahdeksankymmenluvulla jokapäiväinen vieras heidän kodissaan, niinikään runoilija Erkko, joka samaan aikaan oleskeli siellä. Ja samalla tavalla voisi mainita niin lukemattomia muita. Ken oli ennestään tuttu, meni sentähden, ken ei ollut, meni neuvoja ja opastusta saamaan, tai vain siksi, että vieraalla pohjalla ollessa oli niin hauskaa tavata herttaisia, sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä ja kodin, joka oli niin sopusuhtainen ja kaunis. Dresdenissä oleskeleminen ja Ingmanien luona käyminen, ne kuuluivat ihan yhteen.
Pari vuotta ennen Evaa kuoli heidän tätinsä Amalia Perander, joka kaikkina näinä vuosina oli ollut heidän kanssaan. Hän oli jo silloin 90-vuotias ja viime aikoina sivullisen silmissä jotenkin vaativainen, hän kun tahtoi, että kaikki talossa piti järjestettämän juuri hänen tahtonsa mukaan. Mutta aivan ihmeellisen kauniisti ja kärsivällisesti molemmat sisaret siihen alistuivat ja hoitivat häntä mitä epäitsekkäimmin aivan loppuun asti.
| Eva Ingmanin maalaamia tauluja (alkuperäisiä), joita hänen kuoltuaan oli näytteillä Naisten Äänen toimistossa. |
”En minä tahtoisi tulla vanhaksi”, sanoi Eva kerran, johon kyllä ehkä vaikutti se, että hän oli läheltä nähnyt, miten vaivaloinen ja puolinainen oikein vanhan ihmisen elämä oli. ”No, kauanko sinä tahtoisit elää?” kysyi toinen. ”Noin kuudenkymmenen-vuotiaaksi”, oli vastaus.
| Eva Ingmanin maalaamia tauluja (jäljennöksiä) joita hänen kuoltuaan oli näytteillä N. Ä:n toimistossa. |
Ihmeellisesti tämä toivo sitten toteutuikin. Hän meni pois silloin, kun vielä oli täysissä voimissa ja työkyky murtumaton, kun kaikki ystävät ja ennen kaikkea hänen ainoa armas sisarensa niin mielellään olisivat tahtoneet pitää hänet täällä. Mutta se, että hän itse oli toivonut pääsevänsä pois, ennenkuin oli loppuun kulunut, lievensi hieman sitä katkeruutta ja surua, jota tämä kuolinsanoma niin laajoissa piireissä herätti sekä hänen uudessa kotimaassaan että täällä meillä.