Helsingissä asuvat ystävät antoivat laskea hänen haudalleen seppeleen, jonka toisessa nauhassa oli heidän viimeinen tervehdyksensä ja kiitoksensa, toisessa seuraavat, koko Anna Berendsenin elämää ja toimintaa kuvaavat sanat:
»Finland stod för din själ, det kulna
Ditt torftiga gömda, heliga fosterland.»
[VAIKUTELMANI VIROSTA.]
»Miten oppisin käytännöllisesti saksaa» oli kysymys, joka ehtimiseen askarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemistä oli ihan mahdoton ajatella, sillä ei niitä sellaisia matkoja senaikuisilla opettajapalkoilla tehty, mutta kuinka olisi mennä Viroon, sillä olihan saksa siellä silloin vielä puhekielenä useimmissa keskisäädyn perheissä.
Neuvottelin tuumastani herrasväki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin olevan tuttavia sielläpäin. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen pitkää he ilmoittivat, että eräs tri Rosenthal ja hänen puolisonsa Räävelissä olivat luvanneet ottaa minut luokseen kesäajaksi.
Oikeastaan tiesin varsin vähän siitä perheestä, jonne joutuisin, tuskin sen, että talon emäntä, Eugenie Rosenthal, oli Viron kansallisen liikkeen herättäjän J. W. Jannsenin tytär. Miltei vielä vähemmän tiesin Viron kansasta, astuessani eräänä kauniina kesäkuun yönä Saksaan menevään laivaan, joka tiellään poikkesi Rääveliin. Mutta se kesä, jonka siellä vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja kulttuurioloissa. Nämä seikat olivat meidän jokapäiväisten keskustelujemme esineinä; aivan havainnollisella tavalla minä siellä opin tuntemaan heimolaisemme pyrinnöt ja toiveet, vastoinkäymiset ja erehdykset.
Rääveli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siinä kyllin, että se tuntui hyvin epäsiistiltä, että silmä kohtasi vain rappeutuneita rakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen pölyä ja hienoa, lentävää hiekkaa, vaan siinä tuli myöskin vastaan joukottain venäläisen virkavallan edustajia ja n. k. järjestyksen pitäjiä, jotka eivät tietenkään osanneet muuta kuin »valtakunnan» kieltä, mutta olivat hyvin mahtavia, hyvin urkkivia ja erittäin taipuvaisia estämään matkustajan maalleastumista, jos vain löysivät hänen papereissaan jonkun puutteellisuuden. Tämä kaikki tuntui, varsinkin kolmekymmentä vuotta sitten, hyvin vastenmieliseltä, sillä vastaavat olot meillä olivat silloin vielä aivan länsieuropalaiset, ja passikysynnät y. m. sellaiset eivät siihen aikaan tulleet kysymykseenkään.
»Mimmoiseksi oloni täällä oikein muodostunee?» arvelin itsekseni matkatavaroitani siinä kootessani ja vastaanottajaa tähystellessäni. Samassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli minua vastassa ja sitten sitä mentiin. Se painostava mieliala, jonka tämä ohimennen tehty tuttavuus venäläisen virkavallan kanssa oli aikaansaanut, hälveni vähitellen, sillä satamasta selviydyttyämme ja määräpaikkaan ajaessamme, minä ensi kerran eläissäni liikuin kaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha kallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan liittyi muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksensä. Ja tri Rosenthal kertoi ja opasti. »Kadut tehtiin siksi näin kapeiksi ja mutkikkaiksi, että ne sotaisina aikoina – ja niitä oli miltei aina, ellei ollut ulkoapäin tulevia vihollisia, oli sisällisiä sotia – voisivat tarjota suojaa. Kun esim. juoksi pakoon, saattoi pujahtaa johonkin holviin tai porttikäytävään, ilman että takaa-ajaja kadun mutkikkuuden takia sen huomasi.» Samaa sotaista henkeä puhuivat nuo monet pyöreät tornitkin, joita näki kaikkialla. Toiset olivat korkeita ja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita. Näihin jälkimäisiin kuului nyt etenkin »Die dicke Margarethe» (Paksu Margareta), jonka kaikki panevat merkille, samaten sen vastakohdan, jonka nimenä on »Der lange Hermann» (Pitkä Hermanni). Ihmeekseni katselin noita vanhoja kivirakennuksia, joiden päädyt ovat kadullepäin, katot korkeat ja suipot sekä punaruskeiden tiilien peittämät. Nyt vasta ymmärsin oikein tuon Lutherin lauseen: »Vaikka minulla olisi vihollisia yhtä paljon kuin on tiilikiviä katolla – –».
»Kas tuossa», sanoi tri R. »näkyy Olavin kirkon torni, joka suippenee teräväksi kuin neulan kärki ja tuolla Domvuorella, jossa vielä on jäljellä osa entistä jykevää linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.»
Vihdoin pysähdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta näyttävän kivirakennuksen eteen, jonka porttikäytävä tuntui sekä ahtaalta että pimeältä.