| Eugenie Rosenthal. |
Sen suurempi yllätys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme, kavuttuamme useita rappusia ylöspäin. Ja siellä seisoi talon emäntä jo ovella meitä vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun ystävän. Ei hän tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa ystävällisyyttään, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa, mitä väkeä hän oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi. Hän oli heti ensi hetkestä äidillinen, lämmin ja herttainen. Samassa kun hän antoi vieraalle tilaa kodissaan, antoi hän sille myöskin tilaa sydämessään.
Olen kuullut Itämeren maakunnissa oleskelleiden suomalaisten sanovan, että Eugenie Rosenthal oli paras ihminen, paras sydän koko Virossa. Eikä siinä arvostelussa ole sanaakaan liikaa. Hän kuului niihin sisällisesti rikkaisiin ihmisiin, jotka luovat auringonpaistetta ympärilleen, missä vain suinkin liikkuvat, hän kuului niihin onnellisiin, jotka koko ajan vain voittavat pitempiaikaisen tuttavuuden kestäessä.
Tuli vaikka kuinka äkkiarvaamattomasti vieraita, oli kodissa vaikka kuinka kiireellisiä tehtäviä tai pieniä vastoinkäymisiä – aina hän säilytti tasapainonsa ja osasi hillitä itsensä. Ja tuskinpa mikään maailmassa niin suuresti vaikuttaa kotielämään kuin perheenemännän itsensä hillitsemiskyky. Elämä tuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta kun tietää, ettei tarvitse pelätä minkäänmoisia pahantuulen purkauksia ja myrskyisiä kohtauksia, tuli sitten mitä tahansa.
Minulla on miltei aina ollut onni, että kun ulkomailla ollessani olen tahtonut harjoitella jotakin vierasta kieltä, olen tavannut ihmisiä, jotka ovat viitsineet puhua kanssani, korjata tekemäni virheet ja lukea kanssani ääneen. Mutta tuskin kukaan sentään on tehnyt sen niin perusteellisesti kuin Eugenie R. Hän oli aivan ihmeteltävä. Aamusta iltaan hän seurusteli kanssani. Joko me luimme jotain, jonka johdosta sitten keskustelimme, tai olimme me yhdessä kävelemässä. Aamupäivisin minä seurasin häntä torille ja ostoksille puoteihin, sillä se oli varsin opettavaa, päivällisen syötyä me kaikki, hänen puolisonsa ja pojatkin, lähdimme raitiovaunulla Catharinenthaliin, jonka varjoisia kauniita käytäviä me astuskelimme, ja jossa me m. m. harjoittelimme puiden ja pensaiden saksalaisia nimiä ja vertailimme viron ja suomenkielen yhtäläisyyttä kasvimaailman alalla. Usein myöskin leikittiin kaikenlaisia ajatusleikkejä, jeu d’esprit, jotka suuresti kehittävät kielen käyttämistaitoa.
”Kertokaa nyt taas kodistanne ja ensi nuoruudestanne” kehoitin minä usein Eugenie Rosenthalia istuessamme käsitöittemme parissa, sillä olihan hänen kotinsa ja se piiri, jossa hän oli kasvanut, ollut Viron kansallisen heräämisen kehto, ja hän oli lähemmällä kuin useammat muut voinut seurata sen ensimäisiä liikkeitä.
Ja hän kertoi isästään J. W. Jannsenis’ta, joka oli syntynyt samana vuonna kuin maaorjuus Itämeren maakunnissa lakkautettiin, eli 1819, ja joka seitsenvuotiaana oli kulkenut paimenpoikana, mutta siinä sivussa opetellut sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ahminut kaikki kirjat, mitkä vain sattui käteensä saamaan. Sen pahempi virolainen kirjallisuus siihen aikaan oli varsin köyhä ja supistui enimmäkseen hartauskirjoihin.
Pikku Jannsenin lukuhalu ja lahjakkuus herätti huomiota, ja niinpä hän pääsi n. k. kirkkokouluun kumminsa, saksalaisen tilanomistaja v. Dittmarin avustuksella. Sen suoritettuaan joutui hän ensin urkuriksi ja kirkollisen laulun johtajaksi sekä sittemmin alkeiskoulun opettajaksi Pärnunkaupunkiin. Mutta hänen henkiset voimansa riittivät vielä muuhunkin. Hän toimitti aluksi vironkielisen laulukanteleen, joka sisälsi sekä hänen itse sepittämiään että kääntämiään hengellisiä lauluja, koska siihen asti käytetyt olivat sangen puutteelliseen muotoon puetut, ja usein sellaisten henkilöiden toimittamat, jotka eivät täysin hallinneet vironkieltä. Tämä kokoelma sai niin paljon lukijoita, että Jannsen jo rupesi suunnittelemaan kerran viikossa ilmestyvää vironkielistä lehteä ja koetti hankkia itselleen lupaa sen ulosantamiseen. Mutta vastaus oli jyrkästi kieltävä. ”Viron kansa ei sellaista toistaiseksi tarvinnut. Se oli liika epäkypsä seuratakseen maailman tapahtumia.”
Jannsen rupesi silloin julkaisemaan jatkuvaa kalenteria, joka ilmestyi aina vuosittain samaan aikaan ja sisälsi sekä kertomuksia että maamiehen elämässä tarvittavia neuvoja ja opetuksia. Ja riemu millä se vastaanotettiin, laaja lukijakunta, jonka se sai, osoitti selvään, että säännöllisesti ilmestyvällä aikakauslehdellä kyllä oli maaperää. Mutta vasta sitten kun Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle ja hiukan vapaammat tuulet olivat ruvenneet puhaltamaan, oli hän tilaisuudessa toteuttamaan lempiaatteensa ja rupeamaan suunniteltua »Pärnu Postimees» nimistä lehteään ulosantamaan, jonka ensi numero ilmestyi kesäkuussa 1857.
Jannsen oli aivan erinomainen sanomalehtimies, sillä ensinnäkin hän tunsi lukijakuntansa ja tiesi mitä se enin kaipasi, ja sitten hän aivan toisella tavalla kuin sikäläiset papit ja opettajat hallitsi vironkieltä.