Luultavasti hän aluksi tunsi mitä suurinta kaipuuta jätettyään sen työalan, johon hän niin tavattomasti oli kiintynyt, mutta vähitellen hankki kuvaamataide ja vanhojen mestarien taideaarteisiin syventyminen hänelle korvausta. Hyvin kuvaavaa on muuten, että hän, joka niin paljon oli eritellyt ihmisten luonteita ja tulkinnut heidän sielunelämänsä ilmauksia ja heidän eleitään, enin oli huvitettu muotokuvista. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, muodostavat nimittäin muotokuvat huomattavimman osan Sinebrychoffin kokoelmassa.
Onneksi oli hänen puolisonsa myöskin innostunut taiteesta ja niin taide-esineiden ja taideteosten kokoominen muodostui heidän pääharrastuksekseen, heidän suureksi elämäntehtäväkseen. He hankkivat tähän kaukaiseen maahan sellaisia maalaustaiteen helmiä, joita täällä ei vielä koskaan ole ollut, he iloitsivat niistä ja tahtoivat että muutkin, sitten kun heitä ei enää ollut, saisivat niistä iloa.
»Aina kun Paul ja minä palasimme kotiin seuroista ja kutsuista», kertoi rva S., niin me syleilimme toisiamme ja sanoimme: ’Ei missään ole niin hyvä olla, kuin täällä kotona.’
Mutta niinpä rva S. hoitikin tätä kotiaan kuin silmäteräänsä, erittäinkin juuri sen taidekokoelmaa. Hän piti sitä lainana, uskottuna leiviskänä, josta hänen tuli vastata. Joka taide-esine, joka huonekalu oli sellainen kuin olisi se juuri tullut valmistuspajastaan ja kuitenkin oli moni jo ollut talossa vuosikymmeniä.
Salin pronssikruunut esim. olivat riippuneet sen katossa jo sata vuotta ja kuitenkin ne hohtivat ja kimaltelivat aivan kuin uudet. Ne olivat jo kyllä aivan mustuneet hänen taloon muuttaessaan, mutta hän antoi ottaa ne alas, ruuvasi joka metalliosan erikseen, pesi ne lämpimässä vedessä, johon oli pantu muutama tippa ammoniakkia ja sitten niitä hangattiin niin kauan kunnes ne tulivat aivan kirkkaiksi.
Rva S:llä oli joka esinettä varten omat, itse keksimät puhdistustapansa ja puhdistusvälineensä ja niistä pidettiin kiinni. – Taideyhdistyksen intendentti M. Wænerberg toi hänelle kerran pienen painetun vihkosen, jossa hän neuvoi miten tauluja tulee hoitaa ja puhdistaa.
»Ennenkuin luen tämän, niin suonette, että minä kerron, miten minulla on tapana tehdä», sanoi rva S. ja teki sitten selkoa menettelytavastaan, miten esim. keväisin jokainen taideteos pyyhittiin pehmeällä, erityisestä kankaasta tehdyllä rievulla, joka käytettäessä rutistettiin pallon muotoiseksi, miten taulujen kehyksiä varten taas oli erikoiset tomurätit ja pienet puikot, joiden avulla kaikki niiden koristukset ja leikkaukset saatiin puhdistettua, miten jokainen taulu senjälkeen peitettiin verholla, jotta ei kesäaurinko sitä pahentaisi. Tämän kuultuaan arveli herra Wænerberg, ettei hänellä ollut mitään neuvoja annettava rva S:lle, mutta pikemmin häneltä opittava.
Tapa millä rva S. puhui näistä käytännöllisistä tehtävistään, oli varsin mielenkiintoinen. Se osoitti erityistä perehtymistä niihin ja loppumatonta työiloa. Suurien kevät- ja syyssiivousten aikoina esim. hän oli liikkeellä aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, mutta piti sen kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt sellaisia emäntiä, jotka pitävät parin viikon suursiivousta niin raskaana, että jo kaipaavat lepoa sen suoritettuaan.
Olin ajatellut olla tunnin tällä retkelläni ja se kasvoi neljäksi, olisi luultavasti venynyt vieläkin pitemmäksi, ellei myöhäinen tunti olisi muistuttanut minua kotiin menosta.
»Tulkaa uudestaan aina kun teidän on ikävä hollantilaista huonetta», sanoi rva S. hyvästellessäni, koska hän oli havainnut, että vanha hollantilainen taide minua erittäin oli huvittanut.