Kului kuitenkin aikoja, ennenkuin noudatin tätä ystävällistä kutsua, sillä huomasin kaikesta, että rva S:n aika oli hyvinkin täpärällä. Oli niin paljon ihmisiä, jotka kääntyivät hänen puoleensa pyytäen apua ja kannatusta, oli niin monta laitosta, kuten lasten-, vanhojen- ja sokeiden koteja y. m. yksinäisten ja sairaiden turvapaikkoja, joiden pystyssä pysymistä hän tahtoi edistää käymällä niiden kevät- ja syysmyyjäisissä y. m. tilaisuuksissa.

»Hän osti meiltä aina koko sylillisen harjoja, käydessään», kertoi esim. Sokeiden kodin johtajatar, »eikä siinä kyllin, vaan hän otti myöskin selkoa ketkä hoidokeista olivat ne valmistaneet, kävi heitä puhuttelemassa ja lausui heille rohkaisevia sanoja».

Mutta kun sitten pari hyvää ystävääni myöskin mielellään tahtoi nähdä Sinebrychoffin taideaarteet, tarjouduin heidän oppaakseen ja tulin uudestaan siellä käyneeksi. Tämä toinen käynti muodostui jos mahdollista vieläkin sisältörikkaammaksi ja hauskemmaksi kuin ensimäinen, se kun antoi tilaisuutta syventymään kaikkiin edellisellä kerralla saatuihin vaikutelmiin ja taas uudestaan tapaamaan talon miellyttävän emännän – vieläpä hänen uskollisen talousapulaisensa Alman, joka oli eteisessä vastaanottamassa aivan kuten edellisellä kerrallakin. »Sellainen kuin on emäntä on palvelijakin» sanotaan ja tässä kodissa se ihan kirjaimellisesti oli toteutunut. Sisäkkö Alma oli ollut talossa 23 vuotta, keittäjä 27 vuotta ja suorittaneet tehtävänsä yhtä uskollisesti kuin emäntäkin, tottuneet kaikkiin talon tapoihin, oppineet kunnioittamaan sen taide-esineitä ja haltijaväen taideharrastusta. Siksi vallitsikin heidän keskenään mitä täydellisin luottamus ja kiintymys. Emännän huolet ja surut olivat myöskin talousapulaisten ja sitten taas päinvastoin. Kun esim. kauppaneuvos Sinebrychoff kuoli ja rouva pitkät ajat senjälkeen oli surun valtaama ja uneton, valvoi Alma ihan pyytämättä viereisessä huoneessa ollaksensa aina valmis tulemaan, kun hänen haltijattarensa vain suinkin kutsui. – Ja aivan ihmeellisesti hän osasi liikkua kahvipöydän ympärillä ja valvoa, että kukin aina sai mitä hän tarvitsi. Kaikki kävi niin hiljaa ja melutta, aivan kuin olisi siinä ollut henkiolento pitämässä huolta jokaisesta. Vieraanvaraisen tapansa mukaan oli rva S. nimittäin taaskin antanut kattaa kauniiseen ruokasaliinsa kahvipöydän ja siinä me istuimme toista tuntia vilkkaasti keskustellen ja leikkiä laskien.

»Kyllä se sentään on kummallista», sanoi eräs seurueesta, »että vaikka Helsingissä on tällainen koti ja kokoelma, emme me tavalliset ihmiset ole tienneet siitä mitään».

»Se on juuri yhtä ihmeellistä, että Helsingissä on näin hauskoja ihmisiä, joista minä en tähän asti ole tiennyt mitään», vastasi rva S. Se oli hyvin kohtelias ja lystikäs käänne ja sellaisia hän teki monta. Kun eräs toinen seurueestamme valitti, että hänen vuosimääriä oli täytynyt elää pienessä maaseutukaupungissa »Kuopion takana», ja siksi oli jäänyt niin jälelle kaikilla aloilla, vastasi rouva S., että se päinvastoin mahtoi olla aivan erinomainen paikka, koska siellä sekä henkisesti että ruumiillisesti pysyi niin pirteänä. Olin edellisellä käynnilläni tiedustellut, eikö talon vieraat vahingoittaneet siellä olevia kalliita kaluja ja kertonut omista ikävistä kokemuksistani: miten ihmiset mieluimmin istuivat nojatuolien käsinojilla kuin itse istuimilla ja saivat ne siten irti, miten he jaloillaan kahnasivat pöytien jalkoja ja ristikoita, joten ne olivat täynnä naarmuja, asettivat kahvikuppejaan soittokoneen kannelle y. m. Silloin rva S. ei tietänyt sellaisesta mitään, nyt hän sanoi minua usein muistaneensa tämän kysymyksen johdosta, sillä senjälkeen kuin suuri yleisö oli ruvennut käymään hänen kokoelmiaan katsomassa, oli hän ihmeekseen havainnut kuinka huonosti kasvatetut ihmiset tässä suhteessa olivat. He saapastelivat hänen hienoilla parkettilattioillaan niin häikäilemättä, että niitä ehtimiseen oli täytynyt kiillottaa, tauluja katsellessaan he heittäysivät polvilleen vanhoille kallisarvoisille nojatuoleille ja tarttuivat niiden kullattuihin karmeihin lämpöisin, hikisin käsin. »Jos olisin mies, en vain koskaan kosisi sellaista tyttöä, sillä ei hänestä ole talon emännäksi», sanoi hän hyvin vakuuttavasti.

Oli todellakin oikein masentava kuulla, että sen nuoren polven naiset, joilla oli onni päästä rva S:n kotiin ja hänen opastamanaan katsella siellä olevia kauneusarvoja, eivät ensinkään ymmärtäneet miten oli käyttäytyminen. He saattoivat paiskautua istumaan, sillä aikaa kun emäntä aina itse seisoi taulujaan esittäessään. Ja kuitenkin oli seisominen hänelle hyvin raskasta senjälkeen kun hän pahasti oli loukannut jalkansa. Hänen uskollinen Almansa kertoi tästä tapahtumasta sitten jälestäpäin seuraavasti: Eräänä kesäpäivänä oli rva S. tapansa mukaan valmistanut puistossaan juhlat erään lastenkodin lapsille. Hän istui heidän kanssaan keinulaudalla, kun tämä yhtäkkiä katkesi ja hänen jalkansa jäi laudan alle sekä vikaantui niin pahasti, että hänet oli kannettava sisään. Siinä tuskissaan ollen, hän lähetti sanan, ettei lasten juhlaa mitenkään saanut keskeyttää, vaan että heitä oli kestitettävä juuri sillä tavalla kuin alusta oli ajateltu, ja samassa hän oli tyytyväinen senjohdosta, että onnettomuus oli kohdannut häntä eikä pienokaisia.

Fanny Sinebrychoff eräässä yksityisessä
seurassa esitetyssä näytelmäkappaleessa

Tästä jalkansa vikaantumisesta hän ei kuitenkaan meille sanonut mitään, eipä sitäkään, että hänen terveytensä yleensä oli heikko. Päinvastoin. Kun eräs seurastamme mainitsi päättäneensä elää hyvin kauan nähdäksensä millaiseksi nykymaailma tästä muuttuisi, vakuutti hän päättäneensä juuri samaa. Kun oli kysymys siitä, että hän joskus poikkeisi N. Ä:n toimistoon, mutta ensin kuitenkin ilmoittaisi tulostaan, jotta siellä sitä ennen voitaisiin panna toimeen oikein perusteellinen suursiivous, selitti hän sen olevan aivan turhaa. Ei hän mennyt tuttaviinsa tarkastaakseen heidän järjestystään, vaan nauttiakseen heidän seurastaan. Muuten hän kyllä sanoi olevansa tottunut siihen, että häntä pidettiin jonkinmoisena järjestyksen pedanttina. Hänen nuoret sukulaisensa esim. väittivät pilkaten, että kun Fanny täti panee heitä jotakin esinettä kiillottamaan, niin täytyy ensin hangata sitä määrätyt kerrat pitkittäin ja sitten poikittain, eikä siinä vain saa erehtyä.

Hyvin mielenkiintoista oli kuulla hänen kertovan edellisen kesän korjaustöistä hänen kesäasunnossaan Hagalundissa. Siinä oikein havaitsi mikä järjestävä kyky ja käytännöllinen emäntä hän oli. Kaikki hän itse suunnitteli valmiiksi ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja ellei sitten käsityöläiset suvainneet ruveta hänen määräyksiään seuraamaan, niin työ vaikka keskeytettiin joksikin aikaa, kunnes asianomaiset ottivat ymmärtääkseen mistä oli kysymys.

Kaikissa hänen töissään ja toimissaan oli metoodia, eikä suinkaan vähin hänen hyväntekeväisyydessään. Ei se ensinkään ollut tuollaista tavallista almunantoa, joka ei tiedä muusta kuin pienen tilapäisen rahalahjan luovuttamisesta apua-anovalle päästäkseen hänestä vapaaksi. Rva S. antoi ottaa tarkalleen selkoa apua pyytävän henkilön olosuhteista ja mahdollisuuksista ja jos sitten näyttäytyi, että hän todella oli avuntarpeessa, antoi hän sitä mitä tehoisimmalla tavalla, ei kerran, eikä pari kertaa, vaan väliin vuosimääriä perätysten. Hänen kirjoissaan oli esim. monta sataa vanhaa vaimoa, joita hän auttoi, ja joille hän m.m. joka joulu hankki jouluiloa. Jo monta päivää ennen jouluiltaa valmisti hän Alman kanssa heitä varten myttyjä, joissa oli sekä vaate- että ruokatavaraa. Niitä he sitten aattoiltapuolella saivat tulla noutamaan. Saman päivän aamupuolella hän taas personallisesti kävi tervehtimässä ystäviään ja suojattejaan eri laitoksissa.