On aivan tavallista, että ihmiset, joilla on tuollainen erityinen järjestämistaito, seuraihmisinä ovat jäykkiä ja kuivia. Heiltä puuttuu välittömyys, heillä ei ole tuota nopeata antautumisen lahjaa ja innostuksen kykyä. He ovat niin tottuneet aina harkitsemaan ja punnitsemaan, että se on painanut leimansa koko heidän olemukseensa. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla pitänyt paikkaansa rva Sinebrychoffiin nähden. Ei kukaan kuullessaan hänen niin hilpeästi keskustelevan ja leikkiä laskevan, olisi voinut aavistaa, että hän oli niin ankara järjestyksen ihminen. Kaikki hänessä tuntui pikemmin hetkellisten, voimakkaiden tunteiden määräämältä aivankuin taiteilijatemperamentiltä saattaa odottaakin. Hänellä oli sitä personallista vetovoimaa ja haltioitumiskykyä, joka on ominaista kaikille taiteilijaluonteille ja vaikuttaa, että heidän seurassaan miltei aina on hauska olla, että heti syntyy sellainen lämmin tunnelma ja vapauttava luonnollisuus.
Mekin, jotka sinä iltana istuimme rva S:n luona, olimme aivan täydellisesti tämän tunnelman lumoissa ja iloitsimme siitä, että täällä Helsingissä olimme löytäneet sellaisen henkevän, kaikesta inhimillisestä innostuneen henkilön.
Ja niin mahtavasti oli hänen mallikelpoinen kotinsa vaikuttanut meihin kaikkiin, että nuorin joukossamme rupesi heti kotiin tultuaan kiillottamaan lattiaansa sillä seurauksella, että hänen talousapulaisensa sanoutui irti, ja eräs toinen asettui vielä samana iltana pesemään kasvejaan.
Viimeinen nimittäin, jonka rva S. oli näyttänyt meille oli eräs rakennuksen pihan puolella oleva ulkoneva osa, n. k. erkeri lasiseinineen, täynnä mitä ihanimpia kukkivia ruusuja azaleoja ja amaryllisiä. Hän oli niidenkin hoitoa tarkkaan valvonut ja nautti nyt sanomattomasti niiden väriloistosta, jota katossa riippuva punainen lamppu vielä kohotti. Sinne kukkien keskelle hän asetti meidät istumaan ja seisoi itse erkeriin johtavan aukon suussa hymyilevänä ja säteilevänä.
Vain kymmenen päivää tämän jälkeen luimme lehdissä, että rva Sinebrychoff oli kuollut. Se tuntui aivan mahdottomalta. Emme oikein ottaneet sitä uskoaksemme, ennenkuin puhelimitse kyselimme uskolliselta Almalta. Nyyhkytysten kesken hän kertoi, että rva S. jo pitemmän aikaa oli kärsinyt vatsassa olevien kasvien takia ja kun nämä vaivat lopulta kävivät sietämättömiksi, oli hän mennyt sairaalaan leikattavaksi. Mutta hän oli koko ajan ollut hyvin toivorikas ja puhunut pikaisesta kotiinpalaamisestaan. Kaikki olikin alussa tuntunut varsin lupaavalta: leikkaus oli onnistunut hyvin ja potilas oli kestänyt nukutuksen, mutta sydän ei kestänyt.
Sanoma tästä kuolemantapauksesta kulki kuin kulovalkea ympäri Helsinkiä ja herätti kaikkialla hämmästystä ja surua, mutta ei kuitenkaan missään piirissä niin, kuin niiden pienten keskuudessa, joiden auttaja ja lohduttaja rva S. jo vuosikausia oli ollut. Moni tunsi, ettei hänellä tästälähin enää ollut ketään, joka hänestä olisi välittänyt, että hän oli menettänyt ainoan maallisen ystävänsä ja joutunut orvoksi.
»En ole vielä kenenkään haudalla vuodattanut niin katkeria kyyneleitä kuin rva Sinebrychoffin», sanoi eräs nuori mies, jota hän oli auttanut taiteilijauralle, »en ainoastaan siksi, että hän minua avusti, mutta hän oli minulle niin herttainen ja hyvä, etten vielä koskaan ole sellaista tavannut».
| Fanny Sinebrychoff * 24. X–64 † 27. IV–21. |
Esimerkkinä siitä miten vaatimaton hän oli itsensä suhteen, olkoon mainittu, että, niin innostunut kuin hän olikin taiteellisista muotokuvista, ei hän antanut itsestään maalata niin mitään kuvaa – eräs taiteilija Berdtsonin tekemä tosin on vanhemmilta ajoilta, mutta ei se ole erityisesti onnistunut. Ei hän edes mennyt valokuvaajalle pariin kolmeenkymmeneen vuoteen[1] ja niin hänen kauniit, puhtaat piirteensä hyvin epätäydellisesti tulevat säilymään tuleville polville. Mutta hänen nimensä tulee aina mainittavaksi Sinebrychoffin kokoelmien kanssa yhteydessä niinkuin se myöskin kaikiksi ajoiksi on liittynyt meikäläisen näytelmätaiteen ja hyväntekeväisyyden historiaan.