Keväällä 1896 kun ensi kerran olin Parisissa, sain eräänä päivänä tervehdyksen professori N. C. Frederikseniltä ja kutsun tulla syömään päivällistä hänen ja hänen puolisonsa kera. Jälkimäisen olin joskus tavannut, edellisestä en tiennyt mitään muuta kuin että hän vuosimääriä oli oleskellut ulkomailla ja että hänellä oli äiti ja sisar, tuo oppinut Kirstine Frederiksen, Köpenhaminassa.
Olin kutsusta varsin hyvilläni, vaikka en tosiaankaan ymmärtänyt syytä tähän kohteliaisuuteen. En silloin vielä tiennyt mitään siitä, miten lämpimästi prof. F. oli seurannut Suomen kohtaloa jo vuosimääriä, ja millä osanotolla hän meitä hamasta nuoruudestaan oli ajatellut. Eikä ainoastaan ajatellut, vaan myöskin koettanut tehdä parhaansa meidän avustamiseksemme. Hän oli nuorena ylioppilaana saanut Köpenhaminan yliopiston kultamitalin eräästä kansantaloutta koskevasta kilpakirjoituksestaan, ja tämän kalleimman tavaransa hän nälkävuosinamme 60-luvulla lähetti Suomeen leiväksi vaihdettavaksi.
80-luvulla taas, jolloin hyökkäykset Suomea vastaan venäläisissä lehdissä rupesivat käymään ihan jokapäiväisiksi, hankki hän itselleen tarkat ja seikkaperäiset tiedot meidän maamme suhteista keisarikuntaan voidakseen aina sopivissa tilaisuuksissa torjua vihamielisessä tarkoituksessa tehtyjä perättömiä syytöksiä.
| N. C. Frederiksen vähää ennen kuolemaansa. |
Määrätuntina me tapasimme toisemme eräässä parisilaisessa ravintolassa ja nyt seurasi hilpeä yhdessäolo. Professori F. oli vielä siihen aikaan parhaassa miehuuden ijässään, täynnä tuumia ja elinvoimaa. Paitsi häntä itseään ja hänen puolisoaan, oli siellä läsnä myöskin eräs nuori tanskatar, Pauline Bagge, joka, kuten minäkin, oli tullut Parisiin naisasiakongressia varten ja siitä meillä oli paljon kerrottavaa. Se oli meluavin ja myrskyisin kongressi, jonka milloinkaan olimme nähneet, sinne kun oli kokoontunut joukottain parisilaisia ylioppilaita y. m. nuorisoa keskeyttääkseen puhujia. Siinä he monasti onnistuivatkin erinomaisesti, varsinkin silloin, kun asianomainen luki sanottavansa paperista. Tuskin hän oli päässyt alkuun, niin jo huudettiin »alas» ja sitä jatkui kunnes hän totteli. Minä olin kuitenkin onnistunut esittämään sanottavani Suomesta tyydyttävän hiljaisuuden vallitessa ja antanut sen, Suomesta tulleen määräyksen mukaan, painettavaksi. Olin vastikään saanut siitä ensimäisen korehtuuri-vedoksen ja kun sitten valitin tottumattomuuttani korjaamaan ranskankielistä korehtuuria, tarjoutui prof. F. heti auttamaan.
Oli miltei kuin ennustuksellinen sattuma, että prof. F. heti ensikerran tavatessamme teki minulle palveluksen, sillä senjälkeen niitä seurasi ehtimiseen. Tuskin tunnen toista, joka minua siihen määrin olisi opastanut, neuvonut, opettanut ja rohkaissut.
Noin puolitoista vuotta tästä ensi tapaamisestamme olin nimittäin taaskin Parisissa, en enää viipyäkseni vain pari viikkoa, kuten ensi käynnilläni, vaan ollakseni siellä koko kesän. Oli niin paljon, jota tahdoin oppia ja nähdä. Ohjelmaani kuului m. m. asettua johonkin ranskalaiseen perheeseen tai täysihoitolaan saadakseni joka päivä puhua ranskaa. Mutta pian havaitsin, että juuri Parisi on se paikka, johon siihen kaikkein vähin on tilaisuutta.
Täysihoitolat ovat enimmäkseen täynnä muukalaisia, joiden ranskankielentaito on niin heikko, ettei heiltä totta tosiaankaan opi mitään, ja yksityiset perheet ovat ani harvoin taipuvaiset ottamaan vieraita luokseen. Kuulusteltuani sopivaa täysihoitolaa noin viikon päivät ja käytyäni katsomassa monenmoisia, sekä mahdollisia että mahdottomia paikkoja, tulin siihen johtopäätökseen, että kaikkein parasta oli jäädä asumaan siihen pieneen hotelliin, missä Frederiksenitkin asuivat ja jonne olin aluksi asettunutkin. Rouva F. oli matkustanut kylpylaitokseen, mutta professori oli Parisissa, ja hän oli jo ehtinyt antaa minulle niin paljon hyviä neuvoja ja ohjeita sekä kertoa minulle niin paljon opettavaista näiden muutamien päivien kuluessa, että arvelin hänen seurassansa oppivani enemmän kuin parhaassa pensionaatissa. Älykkäät ihmiset ovat aina antaneet minulle enemmän kuin kaikenmaailman kirjat – parasta siis käyttää taas tätäkin tilaisuutta hyväkseen.
Sillä aikaa kun prof. F. aamupäivisin oli toimistossaan, kävin minä »Alliance françaisen» luentokursseilla, kouluissa kuuntelemassa y. m., mutta illalla kl. 6 tuli hän aina hotelliin minua päivällisille noutamaan.
Parisissa oli siihen aikaan paljon hauskoja, siistejä ruokapaikkoja ja näitä me vuorotellen käytimme ja vietimme loppuillan tavallisesti jossakin kahvilassa keskustellen ja päivän lehtiä lukien. Väliin tehtiin myöskin retkiä maailmankaupungin eri osiin. Professori F. tunsi Parisin juurta jaksain, niin että hänellä itsellä ei ollut näistä retkistä mitään iloa, mutta sen enemmän ne viehättivät minua. Pimeän tultua, kun kaikki tulet olivat sytytetyt, ja niiden valot kuvastuivat Seinessä kuin sadat kultapatsaat tai kimmeltävät hapsut, oli ajeleminen omnibussien katoilla tai astuskeleminen pitkin joen rannikoita mitä ihaninta, ja päivänvalossa taas olivat sen sadat muistopatsaat, suihkulähteet, puistot ja loistorakennukset sellaiselle ensikertalaiselle kuin minulle yhä uutena ilonaiheena, varsinkin kun sai nähdä ne taitavan oppaan seurassa, joka osasi selittää kaikki ja oli kuin elävä tietosanakirja.