»Kenenkä kanssa?» kysyi äiti hämmästyneenä.
»Saattepa huomenna nähdä», oli vastaus.
| Fanny Grahn 80-luvulla. |
Ymmärtääkseen tämän epäröimisen ja surun, on välttämätöntä tietää, että rva S. jo ennen naimisiin menoaan oli ollut kymmenen vuotta teatterin palveluksessa ja että teatteri oli ollut hänen ensimäinen suuri rakkautensa, hänen lapsuuden ja nuoruuden unelmiensa luvattu maa. Kun hänen vanhempi sisarensa ja tämän toverit leikkivät teatteria, istui nelivuotias Fanny jakkaralla oven suussa – hän oli muka saanut vahtimestarin tehtävän – ja seurasi ihmetellen ja ihaillen heidän liikkeitään ja puheitaan. Leikkiessään Heikinesplanadissa katseli hän aina mitä kunnioittavimmin vastapäätä olevaa ruotsalaista teatteria ja kerran hän jo pääsi pujahtamaan sinne sisäänkin. Oli aamupäivä ja siellä harjoitettiin parasta-aikaa. Pikku Fanny painautui seinää vasten ja oli hiljaa kuin hiiri voidakseen kuulla mitä siellä sanottiin. Joku huomasi hänet ja kysyi: »Pidätkö sinä niin paljon teatterista?»
»Pidän», tuli pienestä, ylitsevuotavasta sydämestä, ja tämä sana avasi hänelle portit tuohon ihannoituun valtakuntaan. Teatterissa tarvitaan joskus aina lapsiakin näyttämöllä ja tässä oli nyt saatavissa erinomaisen sievä ja sopiva pieni olento. Olihan hänellä koulunkäyntinsä aamupäiväsin, mutta iltasin hän aina oli teatterissa, niin pian kun häntä vain tarvittiin. Jo yhdeksän vuotiaana hän esim. oli mukana piiritanssissa »Wärmländningarna» nimisessä kappaleessa. Silloinen teatterin johtaja Gustaf Mallander huomasi piankin tytön lahjakkuuden ja kävi ehdottamassa hänen vanhemmilleen, että pikku Fanny saisi antautua tykkänään näyttelijäalalle, jolloin hän, herra M., oli valmis rupeamaan hänen taipumuksiaan kehittämään – varsinaista teatterikoulua kun ei siihen aikaan vielä ollut. Vanhemmat panivat kovasti vastaan; he olivat vakavia, ajattelevia ihmisiä ja pitivät keskinkertaisen näyttelijän elämää varsin säälittävänä. »Ennemmin saa Fanny vaikka mennä luostariin kuin teatteriin», selitti isä. Mutta Fanny pyysi ja rukoili, kunnes vanhemmat lopulta taipuivat. Herra Mallander rupesi hänen opettajakseen ja johti samalla paria muutakin nuorta tulijaa, joista toinen oli Adolf Lindfors, sittemmin Helsingin kansallisteatterin etevä näyttelijä.
Herra M. oli niin tyytyväinen pieneen kolmioonsa, että antoi sen jo pian esiintyäkin eräässä soitannollis-draamallisessa iltamassa, jonka ohjelmaan m.m. kuului Topeliuksen »Sotavanhuksen joulu», missä Fanny Grahn esitti sotilaspojan osaa reippaasti ja luonnollisesti. Aina silloin tällöin hän sai pieniä tehtäviä ja huomattiin hyvin lupaavaksi. Siihen aikaan vieraili teatterissa naapurimaistamme useita eteviä näyttelijöitä – toiset heistä viipyivät oikein vuosimääriä – jotka antoivat paljon loistoa ja eloisuutta pääkaupungin teatterielämälle. Ja pikku Fanny, jonka vastaanottavaisuudella ja innostuksella ei ollut rajoja, sai heistä haihtumattomia vaikutteita. M. m. hänellä oli ilo esiintyä samassa kappaleessa kuin kuuluisa tanskalainen näyttelijä Magda v. Dolcke. Tämä hienostunut, suuren maailman nainen ihastui niin pikku Fannyyn, että hän antoi hänelle valokuvansa, syleili häntä ja sanoi: »Pikku Fanny, sinäkin tulet kerran suureksi».
V. 1875, siis Fannyn ollessa 13-vuotias, kiinnitettiin hänet teatteriin oikein kontrahdilla, jossa m.m. sanottiin, että hänen piti olla mukana kaikissa kuorolaulu- ja tanssiharjoituksissa sekä esiintyä pienissä osissa. Suuria tehtäviä ei nyt aluksi voinut niin nuorelle tytölle antaa, mutta ne kasvoivat vuosi vuodelta, samassa määrin kuin hän itsekin kasvoi. Kaikkiaan hän teatterissa oloaikanaan esiintyi 85 osassa. Tämä on jo aivan tavatonta kun ottaa huomioon, että hän teatterista erotessaan oli vain 20-vuotias; ja se osoittaa ennen muuta miten paljon tehtäviä hänelle uskottiin ja miten rajattoman ahkera ja tarmokas hän oli. Monta kertaa hän meni teatteriin jo klo 8 aamulla, jolloin siellä ei vielä ollut ketään muuta, sytytti kaasun ja rupesi aivan yksinään harjoittelemaan. Niinpä hän esim. koitti saada äänensä niin kantavaksi, että se kuuluisi joka soppeen, aina ylimmälle riville asti, ja että sen sävy samassa olisi aivan luonnollinen.
Meidän pienissä oloissammehan kappaleet keskimäärin menevät vain noin 5 à 6 kertaa – toiset vähän useammin, toiset taas eivät sitäkään – ja siksi täytyy ehtimiseen harjoittaa uutta. On alituinen vaihtelu, alituinen kiire, eikä nuorta Fannyä tässä ollenkaan säästetty. Esimerkkinä siitä, mitä häneltä vaadittiin, olkoon mainittu, että hänen esim. kymmenessä päivässä täytyi harjoittaa Cypriennen osa Sardoun huvinäytelmässä »Erotaan pois», jossa aina oli totuttu näkemään mitä etevimmät kyvyt. Sehän kuului aikoinaan Ida Aalberginkin loisto-osiin ja siinä on Helsingin yleisö sittemmin saanut ihailla Betty Nansenia. Fanny Grahn tiesi, että hänellä oli suuret edeltäjät ja jo siitä syystä hän ponnisti kaikki voimansa, ja teki työtä kuumeisesti ja uupumattomasti. Kun se suuri päivä sitten koitti, todettiin, että hän oli aivan erinomainen, että hänen vertaistaan ei vielä koskaan oltu nähty. K. F. Vasenius (nim. »Bis»,) joka on kirjoittanut teoksen Fanny Grahnista näyttelijänä, sanoo siinä, että vaikka hän elämässään oli nähnyt monta Cypriennen esittäjää, voitti Fanny heidät kaikki eräässä suhteessa. Kaikki muut olivat olleet jo kypsyneitä naisia, Fanny Grahn yksin oli yhtä nuori, yhtä säteilevä, yhtä naivi kuin Sardoun Cyprienne.
Niin monessa muussakin yleisesti tunnetussa ja ensimäisten teatteridiivojen luomissa osissa häntä käytettiin kuten esim. Suzannena Pailleronin »Ikävässä seurassa» Perditana Shakespearen »Talvisessa tarinassa», Sigridinä tuossa pohjoismaalaisessa kappaleessa »Bröllopet på Ulfåsa» y. m. Ja sitten taas hänen piti esiintyä aivan toisenlaisissa osissa kuten nuorena Kaarlo kuninkaana Topeliuksen kirjoittamassa ja Paciuksen säveltämässä oopperassa »Kaarlo Kuninkaan metsästys» sekä nuorena Richelieun herttuana kappaleessa »Richelieun ensimäinen sotainen urotyö». Arvostelut olivat aina hyvin kehoittavia ja kiittäviä, sekä totesivat, että tämä nuori, runsaslahjainen näyttelijäalku yhtä mittaa edistyi. Ja kuitenkin on lisättävä, että sen aikuiset teatterikriitikot olivat sangen vaativaisia ja että heidän joukossaan olivat maamme ensimäiset esteetikot sellaiset kuin prof. G. G. Estlander, tri Fredrik Berndtson y. m. jotka tunsivat alansa täydellisesti, eivätkä suinkaan suotta tunnustavia sanojaan tuhlanneet.
Fanny Grahnin nimi ja maine oli jo ehtinyt tulla niin tunnetuksi Pohjanlahden toisella puolellakin, että hänelle sieltä tuli mitä edullisin ehdotus. Hänelle tarjottiin nimittäin tilaisuutta päästä Tukholman kunink. teatteriin, missä hänen ei ensinkään olisi tarvinnut ehtimiseen harjoittaa uutta, vaan hän olisi ehtinyt syventymään tehtäviinsä ja sitäpaitsi saanut mitä parhainta ohjausta. Se oli tietysti hyvin houkuttelevaa, mutta kun kaikki ystävät ja tuttavat kovasti kehoittivat häntä jäämään, uudisti hän taaskin kontrahtinsa täkäläisen teatterin kanssa. Mutta tietysti tämä mahdollisuus kerran päästä väljemmille vesille jäi kytemään hänen mieleensä, ja siksi ymmärtää niin hyvin, että taiteilijauran keskeyttäminen ei suinkaan ollut hänelle mikään kevyt tehtävä. Olihan se ollut yhtämittaista nousua, yhtämittaista voittoisaa eteenpäin kulkua. Ei hän vielä ollut tuntenut mitään pettymystä tai kyllästymistä. Aurinkoisena ja kullanhohtavana loisti hänen mielikuvituksessaan se suuren todellisen taiteen ihana temppeli, jota kohti hän koko ajan pyrki ja jonka niin harvat saavuttavat.