»Te ette varmaankaan pidä kahvista», arveli rva S.
»Kyllähän minä, mutta tässä on nyt niin paljon muuta, että kahvi joutuu aivan sivuseikaksi», vastasin.
Rva S. hymyili ja avasi vastapäätä olevan kaapin, joka oli tehty kilpikonnan kuoresta, norsunluusta ja ebenholtsipuusta. Kauniimpaa ja aistikkaampaa esinettä ei juuri voi kuvitella. Siinä oikein näki mitä taiteilijoita muinaisajan käsityöläiset olivat tehdessään huonekaluista taideteoksia, joiden arvo aina vain lisääntyy vuosi vuodelta.
Me rupesimme puhumaan eri maiden ja eri kaupunkien taidekokoelmista, joissa rva S. oli oleskellut päiväkausia. Välistä hän oli nähnyt niissä koululuokkia, jotka opettajansa kera kulkivat salista toiseen ja saivat koko ajan tarvittavaa opastusta ja valaisevia selityksiä. Oikein kadehdittavina hän piti näitä lapsia, jotka pienestä pitäen saivat kuulla ja oppia sellaista, mistä meillä täällä Suomessa ei ole aavistustakaan – ei alaikäisillä eikä aikuisilla. Vasta täysikäisiksi päästyämme me omin voimin ja omasta aloitteestamme pääsimme hiukan syventymään vanhaan taiteeseen ja yleensä taidehistoriaan. – Rva S:llä oli esillä monta kuvitettua taidehistoriaa ja taidetta koskevaa kuvateosta, josta huomasi hänen ottaneen taidetutkimuksensa vakavalta kannalta.
Ja miten hän oli iloinnut jokaisesta saavutuksesta kokoelmaansa. Saadakseen jonkun kauan toivomansa taideteoksen, oli hän monta kertaa kieltäytynyt sellaisesta, jota muut hänen asemassaan olisivat pitäneet aivan itsestään lankeavana, kuten esim. joka kevät uusiutuvista kävelypuvuista, hatuista y.m. Ja kun niin monet henkilöt aina olivat hänen puolisonsa kimpussa pyytäen lainoja, takauksia y.m. jotka sitten ainaiseksi jäivät selvittämättä ja he vain lohduttivat itseään sillä, että eihän se kauppaneuvos Sinebrychoffin afääreissä mitään merkinnyt, sanoi rva S. sen monta kertaa häntä oikein kirvelleen, kun kymmenet tuhannet sillä tavalla menivät, sen sijaan että niillä olisi voinut ostaa taideteoksia.
Kuta kauemmin me puhuimme, sitä enemmän ilmestyi keskustelun aiheita. Ja rva S. oli harvinaisen avomielinen, vaikka ei silti ensinkään lörpöttelevä. Kun on paljon tavannut ihmisiä ja seurustellut heidän kanssaan, tulee viimein jotenkin herkkäkuuloiseksi ja oppii eroittamaan väärän ja teeskennellyn todellisesta, mutta vaikka kuinka olisin heristänyt korviani, en huomannut rva S:n sanoissa mitään, joka olisi todistanut suurentelemishalua, omahyväisyyttä tai turhamaisuutta. Kaikella mitä hän kertoi oli vakava pohja, jokainen huomautus ja arvostelu oli kypsän, hienotunteisen ihmisen. Kun hän niin ystävällisesti uteli miksikä en ollut aikaisemmin tullut katsomaan hänen kokoelmaansa, kun olin niin innostunut kuvaamataiteesta, olin miltei hämilläni, sillä paitsi etten ollut tiennyt tästä rikkaasta taidekokoelmasta mitään, en ollut aavistanut, että sen omistaja oli niin syvämietteinen ja hienostunut henkilö, että hänen elämänsä oli ollut niin yhtämittaista sisäistä kasvamista – tosin ei siihen suuntaan kuin hän nuoruudessaan oli kuvitellut. Hän oli silloin vain uneksinut kehittymisestään taiteilijauralla jo päättänyt olla menemättä naimisiin. Kerta toisensa jälkeen hän oli antanut rukkaset liikemies Sinebrychoffille, mutta tämä tuli aina uudestaan. Kun hän sitten taaskin kerran oli ottanut esiin tämän kysymyksen, sanoi Fanny Grahn lopulta väsyneesti:
»Tulkaa huomenna puhumaan vanhempieni kanssa asiasta», ja lähti samassa astumaan kotiin päin.
Mutta niin järkytetty hän oli tästä puolesta lupauksesta, että hän kotiin päästyään heti purskahti itkuun ja istui siinä pää käsien varassa pitkän aikaa.
Äiti, joka hänen surunsa ensin huomasi, kysyi osaaottavasti syytä siihen. Nyyhkytysten kesken hän sai sanotuksi:
»Kun minun pitää mennä naimisiin».