Rouva Sinebrychoff tuli vastaani mustiin puettuna. Nähtävästi hän puolisonsa kuoleman jälkeen aina kävi mustissa, sillä sellaisena tapasin hänet sitten myöhemminkin. Hän ei nyt enää ollut sama kevyt keijukainen kuin 80-luvulla, jolloin näin hänet Bulevardilla.
Vartalo oli käynyt paljon tukevammaksi ja pyylevämmäksi, käynti raskaammaksi ja hipiä, joka silloin oli kuin ruusunlehti, oli nyt kalpea. Mutta piirteet olivat yhtä hienot kuin silloinkin ja tukassa oli vain vähän hopeata. Muutamien tervehdyssanojen jälkeen, jolloin totesin, että hänellä oli kaunis, sointuva ääni ja että hän äänsi sanat erittäin selvästi, alkoi kokoelman katseleminen.
Rouva Sinebrychoff kulki vieressäni ja esitti jokaisen taulun ja oli aina valmis antamaan lisätietoja niin pian kun sellaisia pyysin.
Hän tunsi jokaisen taideteoksen historian niin pitkälle kuin sen jälkiä yleensä saattoi seurata, ja hänen personallinen makunsa oli ollut määräämässä sekä sitä ostettaessa että sille paikkaa kokoelmassa valitessa.
Ensin me kulimme läpi koko ruotsinmaalaisen kokoelman, joka tuntui hyvin ehyeltä, siinä kun oli edustettuna Ruotsin suuruuden ajan ja Kustaa III kauden etevimmät muotokuvamaalarit kuten esim. David von Krafft, Lundberg, von Breda, Roslin, Wertmüller, P. Hall y. m., joiden monetkin tekeleet – Kristiina kuningattaren, Kaarle XII, Kustaa III, Bellmanin, Lidnerin, Svedenborgin y. m. kuvat – olivat niin arvokkaat, ettei todella ymmärrä, miten Ruotsi on päästänyt ne käsistään.
Siinä jokaisen taulun edessä seisoessamme, kääntyi väliin keskustelumme hiukan muillekin aloille kuin taiteen. Tulin m.m. ihmetelleeksi, että tämä kokoelma oli saanut olla rauhassa punakapinan aikana.
»Se on minun anoppini ansio», selitti rva S. »Tästä kodista ei tarvitseva vielä koskaan ole mennyt saamatta apua ja siitä johtuva siunaus on pitänyt sen yllä».
Sitten me taas jouduimme puhumaan Suomen kahdesta kansallisuudesta ja rva S. huomautti, että kun Jumala kerran oli asettanut kaksi eri kansaa samaan maahan, niin oli tarkoitus, että he oppisivat toisiltaan, eivätkä riitelisi. Nämä sanat eivät olleet mitään korulauseita hänen suussaan, vaan hänen syvin vakaumuksensa, joka pohjautui monivuotisiin havaintoihin ja mietiskelyihin.
Seuraavassa huoneessa oli hollantilaista tai paremmin sanoen alankomaalaista taidetta maailmankuuluine nimineen: Rembrandt, Rubens, Frans Hals, Van Dyck, Jan Steen, Teniers, Ruysdael, Van Goyen, Haysum y.m., joiden teoksia tavallisissa oloissa vain tapaa Europan suurissa taidekokoelmissa. Tuskin oli uskoa silmiään nähdessään niitä täällä meillä yksityisessä kodissa. Vain niiden etsimiseen ja valitsemiseen oli tietysti käytetty paljon aikaa ja huolta – rahoista puhumattakaan.
Parisen tuntia siinä katseltuamme, ehdotti rva S. että menisimme ruokasaliin, jossa kahvipöytä oli katettu. Se oli taaskin uusi kauneusmaailma, joka siellä avautui eteeni. Ruokasali oli nimittäin täynnä mitä arvokkaimpia taide-esineitä: vanhoja kaappeja puu- ja luuleikkauksineen, kallisarvoisia porsliinimaljakoita, metallisia seinäkoristeita y. m. y. m. ja tietysti taaskin tauluja. En ehtinyt kiinnittää niin mitään huomiota itse kahviin, töin tuskin sain kuppini tyhjennettyä.