Se on tavallaan sellaista hiljaista, näkymätöntä työtä, ettei sitä edes kaikki huomaa ja ymmärrä niinkauan kuin koneisto on käymässä, mutta perästäpäin sen tuntee aivan liiankin selvästi.

Jokunen kuukausi Minette Donnerin kuoleman jälkeen kävin hänen kodissaan asialla. Huoneet olivat samat kuin ennenkin, kalut seisoivat siinä niinikään paikoillaan, mutta kodin elävöittävä henki oli poissa, ja sanomaton tyhjyys huokui joka nurkasta ja sopesta. Oli kuin jokainen esine, jokainen taulu ja kasvi olisi kertonut, että se käsi, joka heidät kerran järjesti, nyt oli kylmennyt, että ystävällinen, lämminsydäminen Minette rouva, jolla oli ollut sellainen kokoova ja yhdistävä voima, nyt oli poissa, ainiaaksi poissa.

[FANNY SINEBRYCHOFF.]

Kahdeksankymmenluvulla tuli Bulevardilla joka aamu vastaani eräs nuori pariskunta, joka kaikesta päättäen oli aamukävelyllään. Varsinkin oli nuori rouva hyvin huomiota herättävä suuren kauneutensa ja kevyen käyntinsä takia. Aivan kuin keijukainen hän siinä astuskeli ruumiinmukaisessa talvitakissaan ja sirossa samettisessa kapottihatussaan, jonkatapaiset silloin olivat muodissa.

Kaikki katselivat häntä ja kaikki tiesivät myöskin, että hän oli rva Fanny Sinebrychoff o. s. Grahn, joka hiljattain oli mennyt naimisiin nuoren Sinebrychoffin kanssa. Senkin kaikki tiesivät, että hän oli ollut lupaava näyttelijä, joka yhtäkkiä kaikkien taiteenystävien suureksi suruksi oli jättänyt uransa juuri silloin, kun sen loistoaika oli vasta alkamaisillaan. Huhuttiin sitäkin, että herra Sinebrychoffin olisi ollut maksaminen aika hyvitys teatterille sen johdosta, että hän vei sen parhaan voiman ennenkuin tämän ja teatterin välinen sitoumus vielä oli loppuunkulunut.

Fanny Sinebrychoff o. s. Grahn puolisoineen.

Vuodet vierivät, vanha rva Sinebrychoff kuoli ja nuori pari muutti kauniista tasakattoisesta huvilastaan Hietalahdentorin varrella hänen taloonsa Bulevardinkadun päässä, johon myöskin kuuluu tuo ihana Sinebrychoffin puutarha puistoineen. Päinvastoin kuin mitä muilla yksityisillä on tapana tehdä, olivat sen haltijat aina antaneet sen olla avoinna suurelle yleisöllekin. Sinne saattoi kuka tahansa mennä kävelemään ja oleskelemaan, ruveta istuskelemaan sen sohville ja tuoleille kirjoineen ja käsitöineen tai antaa katseensa seurata sinertävää ulappaa saarineen ja kallioineen, joka puiston korkeimmilta kohdilta oli nähtävissä.

Mutta pelkään, että aniharva niistä, jotka siellä liikkuivat, tulivat ajatelleeksi miten harvinaisen ihmisystävällisen työn sen omistajat tekivät antaessaan yksityisen puistonsa näin yleisön käytettäväksi. Eikä moni sivultakatsoja edes tullut ajatelleeksi, että tämä oli vain yksi haara vanhan rva Sinebrychoffin kuuluisaa hyväntekeväisyyttä, jota hänen miniänsä, rva Fanny Sinebrychoff, sitten niin uskollisesti läpi koko elämänsä jatkoi.

Mutta eihän hyväntekeväisyys olekaan juuri korkeassa kurssissa nykyään, kun pyritään siihen, että kukin voisi seisoa omilla jaloillaan ja että yhteiskunnalliset laitokset kuten sairaalat, kunnalliskodit, apukassat y. m. voisivat hädän tullen tarjota raihnaisille ja vanhoille apua ja turvaa, jota ne eivät kuitenkaan tähän asti ole kyenneet tekemään; kykenevätkö edes koskaan. Tämä yleinen katsantotapa kai kuitenkin vaikutti, ettei minunkaan mieleeni milloinkaan juolahtanut ajatus käydä haastattelemassa rva Sinebrychoffia, vaikkakin usein näin hänen nimensä lahjoittajien ja hyväntekijöiden joukossa. Mutta kun sitten kevättalvella 1921 kaikki lehdet tiesivät kertoa, että hän oli määrännyt taideteoksensa annettavaksi Suomen valtiolle ja että hänellä oli niitä huomattava kokoelma, päätin mennä sitä katsomaan.

Kun puhelimitse oli sovittu ajasta, lähdin tuota tuttua taloa kohti, jonka puutarhassa monasti olin käynyt. Sisäänkäytävä oli kadultapäin ja rouva S. asui toisessa kerroksessa. Sinne johtavat portaat olivat punaisen maton peittämät ja molemmin puolin oli komeita palmuja ja muita lehtokasveja. Tämä väriyhdistelmä oli suurenmoinen ja ihankuin valmistus kaikkeen siihen mitä sain nähdä. Ja kuitenkin – en aluksi sittenkään odottanut aivan paljoa. Arvelin, että talossa tietysti oli taide-esineitä, sillä kuuluihan asiaan, että varakkaat hankkivat niitä itselleen, mutta että kokoelma olisi sellaisella rakkaudella valittu, että koko koti olisi niin personallinen ja puhuisi sellaisesta hienostuneesta mausta ja kauneuden palvonnasta, sitä en kuitenkaan voinut aavistaa. Mutta jo siinä suuressa salissa, jonne ensin jouduin, oli nähtävänä alkuperäinen Sebastiano del Piombo ja Velasquez puhumattakaan renessanssiajan pienemmistä kuuluisuuksista kuten esim. Bronzihosta y. m.